Geenit ja sattuma
Jokainen ihminen kantaa mukanaan kahden vanhemman geeniperimää, joka puolestaan on peräisin heidän omista vanhemmistaan, näiden vanhemmista ja niin edelleen, katkeamattomana ketjuna aina ihmiskunnan alkuun asti. Sama koskee kaikkea elämää maapallolla: jokainen syntyvä olento perii geeneissään vanhempiensa ominaisuuksia – ei vain ulkonäköä, vaan myös taipumuksia, kykyjä ja alttiutta sairauksille. Tämä perintöketju ei ole enää arvoitus samalla tavalla kuin se oli vielä sata vuotta sitten.
Geeniperimä on nykyisin selvitetty jo varsin perusteellisesti: ihmisen koko genomi on kartoitettu, ja yhä useamman ominaisuuden ja sairauden taustalta löydetään tarkkoja geneettisiä syitä tai taipumuksia. Kaiken tämän perustan laski aikanaan evoluutio, joka käynnisti elämän kehityksen ja on sittemmin muovannut jokaista lajia miljoonien vuosien saatossa – valikoiden, hylkien ja säilyttäen ominaisuuksia sen mukaan, mikä on auttanut selviytymään ja lisääntymään.
Yksi peritty ominaisuus ansaitsee kuitenkin erityisen maininnan: tietoisuus. On kiinnostavaa, että eri eliöillä on kehittynyt hyvin erilaisia tapoja aistia ja reagoida ympäristöönsä – tapoja, joita voi hyvällä syyllä kutsua tajunnan tai mielen alkeismuodoiksi.
Eläimillä on aistit, hermostot ja aivot, jotka mahdollistavat kokemuksen jossain muodossa jo suhteellisen yksinkertaisilla lajeilla. Kasvienkin on osoitettu reagoivan valoon, kosketukseen ja jopa toisten kasvien kemiallisiin viesteihin tavoilla, jotka muistuttavat yllättävän paljon hermostollista viestintää – tästä puhutaan joskus "kasvien neurobiologiana".
On kuitenkin syytä olla rehellinen: se, missä määrin tällaista reagointikykyä voi kutsua tietoisuudeksi sanan varsinaisessa merkityksessä, on tiedeyhteisössä yhä avoin ja kiistelty kysymys, ei vakiintunut tosiasia. Sen sijaan on turvallista sanoa, että jonkinlainen ärsykkeisiin reagoiva "havaitsemisen" perusta löytyy hämmästyttävän laajalta elämän kirjolta, ja sen juuret ovat geeneissä.
Mutta geenit kertovat vain puolet tarinasta. Toinen puoli mielestä rakentuu koko elämän ajan ympäristön vaikutuksesta. Ihmisen kohdalla tämä ympäristö on moninainen: ensin perhe ja sisarukset, sitten kaveri- ja ystäväpiiri, ja lopulta laajempi kulttuuri, valtio, koulutusjärjestelmä, uskonto ja poliittinen ilmapiiri, jossa kasvaa. Nämä kaikki muovaavat sitä, miksi ihmisestä kehittyy juuri sellainen kuin hänestä tulee – mitä hän oppii, mihin hän uskoo ja miten hän näkee itsensä suhteessa muihin.
Tässä yhtälössä on vielä kolmas, usein vähätelty tekijä: sattuma. Kukaan ei valitse vanhempiaan, syntymäaikaansa tai -paikkaansa, eikä kukaan täysin hallitse niitä lukemattomia pieniä käänteitä, jotka ratkaisevat, kenen kanssa ystävystyy, minkä opettajan kohtaa, mihin kouluun pääsee tai millaisen tilaisuuden eteen sattuu joskus astumaan.
Voi vain arvailla, kuinka suuri osuus sattumalla todella on siinä, mitä kukin oppii, miten hän kehittyy ja millaisen aseman hän lopulta elämässään saavuttaa. Moni menestystarina ja moni epäonnen tarina selittyy lopulta juuri tällä yhdistelmällä: geenit antoivat lähtökohdan, ympäristö muovasi sitä, ja sattuma sekoitti korttipakan uudelleen jokaisessa käännekohdassa.
Kaiken tämän äärellä nousee esiin kysymys, mikä yksittäisen ihmisen kannattaisi ottaa tavoitteekseen, kun niin paljon on hänen omien käsiensä ulottumattomissa. Oma näkemykseni on selkeä: tärkein mielen ominaisuus, jonka ihminen voi elämänsä aikana hankkia, on mielenrauha – kyky pysyä tasapainossa itsensä kanssa riippumatta siitä, mitä muut hänestä ajattelevat tai kuinka korkealle sattuma tai olosuhteet ovat hänet nostaneet tai pudottaneet.
Geenit ja sattuma sanelevat paljon, mutta suhtautuminen niiden tuottamaan lopputulokseen jää lopulta jokaisen omaksi valinnaksi.
