Kirja arvio 27.06.2026

Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia 

Kirja tarkastelee juutalaisuuden ja kristinuskon keskeisiä jumalakäsityksiä historiantutkimuksen, arkeologian ja raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Kirjoittajien keskeinen ajatus on, ettei käsitys yhdestä kaikkivaltiaasta Jumalasta tai Jeesuksen jumaluudesta syntynyt valmiina, vaan ne kehittyivät vuosisatojen aikana monivaiheisen historiallisen prosessin tuloksena. 

Kirjan ensimmäinen pääteema on, että muinaisen Israelin uskonto oli aluksi huomattavasti monimuotoisempi kuin myöhempi Raamattu antaa ymmärtää. Jahve ei kirjoittajien mukaan ollut alkujaan ainoa jumala, vaan osa Lähi-idän laajempaa jumalaperinnettä. Vasta poliittisten kriisien, erityisesti Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana, alettiin rakentaa johdonmukaista yksijumalaisuutta. Samalla vanhempia uskonnollisia perinteitä muokattiin, yhdisteltiin ja osin häivytettiin myöhemmistä teksteistä. 

Toinen pääteema koskee Jeesusta. Kirjoittajien mukaan historiallinen Jeesus oli juutalainen opettaja, jonka ympärille syntynyt liike alkoi vasta vähitellen nähdä hänet Jumalan Poikana ja lopulta Jumalana. Uuden testamentin tekstit heijastavat tätä kehitystä, eivät yhtä muuttumatonta oppia. Myös käsitykset enkeleistä, demoneista, helvetistä ja Jumalan olemuksesta ovat heidän mukaansa muovautuneet pitkän kulttuurisen kehityksen aikana. 

Kirja korostaa jatkuvasti historiantutkimuksen luonnetta: tavoitteena ei ole ratkaista uskonnollisen uskon totuutta, vaan selvittää, miten uskonnolliset käsitykset ovat historiallisesti syntyneet ja muuttuneet. Kirjoittajat muistuttavat myös, että kaikki historialliset rekonstruktiot sisältävät epävarmuutta eivätkä ole lopullisia totuuksia. 

Pääasia-analyysi

Kirjan suurin ansio on sen kyky tuoda laaja akateeminen tutkimus yleistajuiseen muotoon. Se osoittaa vakuuttavasti, että uskonnolliset käsitteet elävät historiassa samalla tavoin kuin kielet, kulttuurit ja yhteiskunnat. Tämä näkökulma auttaa ymmärtämään, miksi eri aikakausien Raamatun teksteissä esiintyy erilaisia jumalakuvia. 

Samalla kirjan johtopäätökset ovat herättäneet keskustelua. Osa tutkijoista ja kristillisistä arvioijista katsoo, että kirjoittajat painottavat erityisesti yhtä raamatuntutkimuksen suuntausta eivätkä käsittele kaikkia vaihtoehtoisia tulkintoja yhtä laajasti. Tämän vuoksi monet kirjan historialliset rekonstruktiot ovat tutkimuksellisia hypoteeseja eivätkä yksimielisesti hyväksyttyjä tosiasioita. 

Kirja-arvio

Tietokirjana teos vaikuttaa kunnianhimoiselta, kuitenkin hieman sekavalta lähestyttävältä. Se onnistuu kuitenkin tekemään vaikeasta tutkimuksesta ymmärrettävää lukijalle, jolla ei ole teologista taustaa. Samalla se haastaa pohtimaan uskon, historian ja tieteellisen tutkimuksen välistä suhdetta. Luettavuus kärsii pitkästä aikajänteestä ja monista alkupään hieman epävarmoista lähteistä ammentavaksi ja siinä mielessä kootuksi kokoelmaksi erilaisista arkeologisista löydöistä ja kaivauksista syntyvää kokonaisuutta eri aikakausien monista jumaluuksista kohti loppuosan yksijumalallisuutta.

Arvioisin kirjan seuraavasti:

• Luettavuus: 4/5

• Tutkimuksellinen kiinnostavuus: 5/5

• Tasapaino eri näkemysten esittelyssä: 3,5/5

• Kokonaisarvio: 4,5/5

Kirja sopii erityisesti lukijalle, joka haluaa ymmärtää, miten uskonnolliset ideat ovat voineet kehittyä historian kuluessa. Se ei pyri kumoamaan uskonnollista uskoa, vaan tarkastelee sen historiallista muodostumista tutkimuksen näkökulmasta.

"Aivoantenni"

Aivosi ovat antenni — ja Nobelisti on jokseenkin samaa mieltä

Otetaanpa tämä rauhallisesti: YouTube-luento* väittää, että aivosi eivät tuota tietoisuutta, vaan vastaanottavat sen — kuin radio, joka ei keksi musiikkia itse, vaan poimii sen ilmasta. Aika rohkea väite aivoille, joka painavat puolitoista kiloa ja jonka pääasiallinen elämäntehtävä on muistuttaa sinua, että sammuta liesi ennen kuin lähdet..

Kuka väittää ja mihin nojaten?

Tarina nojaa fyysikko Roger Penroseen (Nobelin fysiikanpalkinto 2020 — tosin mustien aukkojen tutkimuksesta, ei tästä teoriasta, mutta clickbait ei lue pieniä painatuksia) ja anestesiologi Stuart Hameroffiin. Kaksikko kehitti 1990-luvulla teorian nimellä Orch-OR (Orchestrated Objective Reduction) — nimi, joka kuulostaa enemmän avaruusaluksen käyttöjärjestelmältä kuin tietoisuusteorialta.

Ydinväite: solut, jotka värähtelevät

Teorian mukaan tietoisuus ei synny hermosolujen sähköisistä piikeistä (se tylsä, virallinen selitys), vaan mikrotubuluksista — solujen sisäisistä, putkimaisista rakenteista, joita kukaan ei normaalisti ajattele mitenkään jännittävinä. Penrosen ja Hameroffin mukaan näissä mikrotubuluksissa tapahtuu kvanttitason värähtelyä, joka "romahtaa" (kvanttimekaniikan kielellä: objective reduction) säännöllisin väliajoin — ja jokainen romahdus on yksi tietoisuuden välähdys.

Tässä kohtaa luento tekee hypyn: koska romahdus liittyy itse aika-avaruuden hienorakenteeseen, aivot eivät luo tietoisuutta — ne virittyvät siihen, kuin radio etsisi taajuutta. Mikrotubuluksia on jopa kuvattu tutkimuksissa "fraktaaliantenneina". Siitä otsikon antenni-vertaus.

Miksi tämä on hauskaa (ja kiistanalaista)

Tässä on koominen käänne: valtaosa fyysikoista pitää teoriaa älyttömän kekseliäänä — ja todennäköisesti vääränä. Kriitikoiden ykkösargumentti on yksinkertainen: aivot ovat liian lämpimät ja liian kosteat kvantti-ilmiöille, jotka normaalisti vaativat lähes absoluuttista nollapistettä ja tyhjiötä. Kriitikkojen mukaan kvanttitila mikrotubuluksessa hajoaisi biljoonasosasekunnissa — nopeammin kuin ehtisit sanoa "mikrotubulus".

Penrose ja Hameroff ovat vastanneet, että solun sisäinen järjestynyt vesi ja erikoinen geometria voisivat suojata kvanttitilaa odotettua pidempään, ja viittaavat muutamiin tuoreisiin havaintoihin valon säteilystä mikrotubuluksissa. Asia ei ole ratkaistu kumpaankaan suuntaan — tiede etenee, mutta hitaasti, ilman dramaattista taustamusiikkia.

Lopputulema

Onko aivosi siis kosminen radio, joka virittyy todellisuuden taajuudelle? Voi olla — mutta vielä ei kannata myydä radiotaajuuksiin perustuvaa elämänkatsomusta naapurille. Teoria on älyllisesti herkullinen, fysiikaltaan kekseliäs Your Brain's ja todistusaineistoltaan yhä ohut. Se on enemmänkin kutkuttava hypoteesi tiedeyhteisön reunalla kuin vahvistettu löydös — vähän niin kuin uskoisi, että kissasi todella ymmärtää mitä sanot, koska se tuijottaa niin vakavana.

Mutta jos teoria joskus osoittautuu oikeaksi, voit ainakin sanoa selittäneesi sen jollekulle ennen kuin se oli trendikästä. Pää pystyssä, kanavaa etsimässä.

* https://www.youtube.com/watch?v=EaXZw_SRUWU 

P.S.Linkkejä lisää löydät kotisivultani https://rehn.info/index.htm 

 

Nytaika

Augustinus, kirkkoisä ja aikapohdinnan suurmestari, totesi joskus 1600 vuotta sitten, että hän tietää kyllä mitä aika on – kunhan kukaan ei kysy. Tunnistan tilanteen. Sama pätee minulla verotukseen, reititinasetuksiin ja siihen, miksi kissa istuu juuri sen paperin päällä, jota olin lukemassa.

Mutta aika on näistä sitkein. Olen pyöritellyt sitä päässäni vuosia, ja nyt rohkenen esittää oman ehdotukseni. Annoin sille nimenkin: Nytaika. Hieno sana, eikö? Kuulostaa siltä kuin sen voisi sanoa konferenssissa ja nyökkäillä merkitsevästi. Mutta oikeesti tässä yritän miettiä miten aika syntyy ja nuppi pysyy kartalla?

Sanotaan heti kättelyssä, ettei tässä kaadeta mitään. Einstein saa pitää suhteellisuusteoriansa, kvanttimekaniikka todennäköisyytensä ja Planck kaavansa – kaikki mitatut tulokset pätevät viimeistä desimaalia myöten. Minä tarjoan vain uudet silmälasit, en uutta maailmaa. Tulkintaehdotus, sanoisi filosofi. Näkökulmajuttu, sanoisin minä.

Idea lähtee pienimmästä mahdollisesta: yhdestä kvantista ja sen yhdestä värähdyksestä. Kvanttimekaniikan mukaan kvantti on ennen mittausta “epämääräisessä tilassa” – se ei ole vielä tätä eikä tuota. Vähän kuin minä aamulla ennen ensimmäistä kahvikupillista: kaikki vaihtoehdot ovat periaatteessa auki, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Fysiikka osaa laskea, millä todennäköisyydellä päädyn keittiöön ja millä takaisin sänkyyn, mutta itse ratkeamisen hetkeä ei näe kukaan. Sattuma ratkaisee sen aina. Se on luonnon yksityisin hetki – ja luoja sen tietää, että yksityisyys on nykyään harvinaista herkkua.

Ja juuri siinä, väitän, asuu nyt-hetki.

Nytdynamiikan ydinajatus kuuluu näin: nyt-hetki ei ole kestoton piste aikajanalla, se on pätkä liukuvaa janaa. Se on liikkuva tapahtuma, jonka perusyksikkö on yksi värähdys. Värähdyksen sisällä ei ole “ennen” eikä “jälkeen” – "aika" syntyy siinä hetkessä. Ajan syntyä voisi kuvata informaation perusyksiköllä, tietokoneiden käyttämällä "bitti" käsitteellä, 0 ja 1. Aika syntyy kun ensimmäisen värähdyksen liukuva etureuna jota kuvataan 0 (nolla, eli tulevaisuus joka ei vielä ole) liukuun värähdyksen janalla kohti 1-tilaa jolloin värähdys on valmis ja aika on syntynyt vasta värähdysten välille, 

0->1 ja siitä että värähdystapahtumat seuraavat toistaan. Eli kärjistäen: askeleet eivät kulje polkua pitkin, vaan polku syntyy askeleista. Aika ei virtaa – aika on nyt-hetki värähdyksien jättämä jälki. Vähän kuin lumihanki postilaatikolle: kukaan ei rakentanut polkua, se vain ilmestyi kävelemällä.

Einstein opetti aikoinaan, ettei ole olemassa yhtä yhteistä nyt-hetkeä – minun “nyt” ei ole sama kuin ohi kiitävän junamatkustajan “nyt”. Hän siis hajotti absoluuttisen ajan ylhäältä päin, isossa mittakaavassa. Minä ehdotan, että sama tapahtuu myös alhaalta päin: jokaisella tapahtumalla on oma rytminsä, oma nykyisyytensä. Sama asia kahdesta suunnasta katsottuna – kuin sauna, joka on yhtä aikaa liian kylmä alalauteelta ja juuri sopiva ylälauteelle nousseelle.

Entä tietoisuus? Jos jokainen nyt-tapahtuma on pieni “tapahtumisen sykäys”, joka on jatkumo edellisistä nyt-hetkistä ja rakentaa tällöin tietoisuutta ja mieltä, aukeaa uudeksi ymmärrykseksi, niin tietoisuus ei enää ole mysteeri. Se on sitä, miltä tapahtumien punoutuminen tuntuu sisältäpäin, kun riittävän monta nyt-hetkeä soi etenevästi yhteen. Aivot tuottavat nykyhetken – aivot ovat orkesterimonttu, jossa neuroni soittimet värähtävät kukin omaa taajuuttaan, ja jostain syystä siitä syntyy ajatuksien musiikkia eikä pelkkää viritysmeteliä. Useimpina päivinä, (paitsi krapulassa).

Rehellisyyden nimissä: en ole ensimmäinen tällä polulla. Whitehead-niminen herra ajattelija (filosofi) hahmotteli todellisuutta tapahtumina jo sata vuotta sitten, ja nyt-hetken puolustajia on filosofiassa riittänyt. Oma lisäni on side fysiikan pienimpään tapahtumaan: yksi värähdys, yksi nyt. Voiko sen todistaa? Eihän sitä  voi – vielä, ei ole mittareita ja tulkintoja ei ratkaista mittarilla vaan ajattelemalla loppuun asti, mieluiten hyvän kahvin äärellä.

Mutta ajatus, joka antaa nyt-hetkelle rakenteen, ajalle synnyn ja tietoisuudelle kotipaikan aivoissa – kiistämättä ainuttakaan koetulosta – ansaitsee mielestäni tulla pyöriteltyä. 

Pyörittele sinäkin. Sopivasti tehtynä se vie muutaman sekunnin  värähdyksiä liukuvasti - ja oivalluksen.

Seuraavissa nyt-hetkissä tavataan.

 Ismien synty, voima ja varjot

Miten ajattelun suuret virrat ovat syntyneet, kasvaneet ja törmänneet toisiinsa

Sinulla on jokin käsitys siitä, mikä on oikein. Jonkinlainen näkemys siitä, miten yhteiskunnan pitäisi toimia, mistä ihminen on peräisin tai mikä tekee elämästä merkityksellisen. Et välttämättä kutsu sitä aatteeksi tai uskonnoksi — mutta se on silti siellä, ohjailee ajatteluasi ja suodattaa sen, miten tulkitset maailmaa.

Sen nimi on -ismi.

Tämä teksti ei pyydä sinua valitsemaan puolta. Tarkoitus on yksinkertaisempi — ja samalla vaikeampi: kuvata, miten ajattelun suuret virrat ovat syntyneet, kasvaneet ja törmänneet toisiinsa. Kuvata niitä rehellisesti: luovina ja vaarallisina yhtä aikaa.

Mistä ismit tulevat?

Ismit eivät synny hetkessä. Ne ovat hitaasti kiteytyviä vastauksia kysymyksiin, jotka toistuvat sukupolvesta toiseen: Miksi olemme täällä? Kuka saa päättää? Miten resurssit jaetaan? Mikä on oikeudenmukaista?

Varhaisissa kulttuureissa maailma selitettiin myyteillä ja jumalilla. Teismi tarjosi järjestyksen, jossa kaikki oli sidottu yhteen alkuperään — se loi merkityksen, mutta samalla rajasi ajattelun.

Sitten ihminen alkoi epäillä.

Valistuksen aikana rationalismi ja empirismi siirsivät totuuden lähteen ulkoisesta auktoriteetista ihmiseen itseensä. Tämä oli ensimmäinen suuri vapautus — ja samalla ensimmäinen suuri jakautuminen. Ihminen ei enää kysynyt vain mitä on totta, vaan: kuka saa päättää, mikä on totta?

Tämä kysymys ei ole koskaan poistunut. Se on muuttanut muotoaan, mutta ei luonnettaan.

Miten ismi kasvaa voimaksi?

Ajatus on heikko syntyessään. Se on vain mahdollisuus.

Mutta kun se kohtaa ihmisiä, jotka uskovat siihen, se alkaa kasvaa. Kun se kohtaa valtaa, se muuttuu voimaksi.

Ismi leviää, koska se tarjoaa selkeyttä. Se yksinkertaistaa monimutkaisen maailman ja antaa ihmiselle paikan siinä. Ja juuri tässä piilee sekä sen voima että sen vaara.

Kun ajatus muuttuu järjestelmäksi, se alkaa sulkea pois vaihtoehdot. Kun se yhdistyy instituutioihin, se muuttuu normiksi. Ja kun se yhdistyy pelkoon tai toivoon, se muuttuu liikkeeksi.

Tässä vaiheessa ismi ei enää ole pelkkä ajatus. Se on todellisuus, jossa ihmiset elävät.

Poliittiset ismit: neljä suurta voimaa

Modernin maailman poliittista historiaa ei voi ymmärtää ilman neljää keskeistä ajattelumallia.

Liberalismi nosti yksilön keskiöön. Se lupasi vapautta, oikeuksia ja mahdollisuuden määrittää oma elämänsä. Se syntyi vastauksena kuninkaanvallan ja kirkon ylivallalle — ja sen perintö elää edelleen länsimaisten demokratioiden ytimessä.

Sosialismi syntyi vastauksena teollisen vallankumouksen synnyttämään kurjuuteen. Se korosti yhteisön vastuuta ja pyrki tasapainottamaan vallan ja resurssit oikeudenmukaisemmin. Sosialismilla on monia muotoja, eikä se ole yksi yhtenäinen oppi — skandinaaviset hyvinvointivaltiot ja neuvostokommunismi ovat molemmat sen lapsia.

Kapitalismi ei alun perin ollut poliittinen ohjelma vaan taloudellinen järjestelmä, jossa markkinat ohjaavat kehitystä. Se toi ennennäkemätöntä vaurautta mutta samalla kasvavaa eriarvoisuutta. Kapitalismin puolustajat ja kriitikot käyvät tätä väittelyä edelleen.

Kommunismi tarjosi radikaalin vaihtoehdon: luokattoman yhteiskunnan, jossa yksityinen omistus poistetaan. Käytännön kokeiluissa se johti totalitarismiin ja massamurhiin — mutta alkuperäinen kysymys, johon se vastasi, ei ole kadonnut: miten estää vallan ja varallisuuden liiallinen keskittyminen?

Uskonnolliset teismit: syvimmät ristiriidat

Uskonnollisten ismien ristiriidat voi tiivistää neljään ydinväitteeseen.

Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välillä kiista koskee sitä, missä kohtaa Jumalan ilmoituksen historia saavuttaa ratkaisevan muotonsa. Kaikki kolme tunnustavat saman Abrahamin Jumalan — mutta sen jälkeen tulkinnat haarautuvat ratkaisevasti.

Kristinuskon sisällä kiista koskee lopullista hengellistä auktoriteettia: onko se kirkossa, traditiossa, paavissa, sakramenteissa, Raamatussa vai uskovan omassatunnossa? Tämä kysymys halkaisi kristikunnan reformaatiossa ja halkaisee sen edelleen.

Islamin sisällä kiista koskee oikeaa johtajuutta ja uskonnollista jatkuvuutta Muhammadin jälkeen. Sunni ja shia ovat tämän halkeaman kaksi suurinta suuntausta, mutta jakoja on paljon enemmän.

Idän uskonnot — buddhalaisuus, hindulaisuus, taolaisuus — lähestyvät usein jo itse kysymystä eri tavoin: uskonto ei ole ensisijaisesti ilmoitettu totuus vaan tie sisäiseen oivallukseen.

Uskonnolliset ristiriidat ovat erityisen syviä siksi, että ne koskevat ihmiselle kaikkein keskeisintä: alkuperää, tarkoitusta, kuolemaa ja pyhää. Siksi uskonnollinen kiista on usein kylmempi kuin filosofia ja kuumempi kuin tavallinen politiikka.

Kun ismit törmäävät: sodat ja ideologiat

Kun kaksi maailmankuvaa kohtaa, syntyy jännite. Kun kumpikaan ei väisty, syntyy konflikti.

Modernin ajan suurimmat sodat eivät olleet vain taisteluita maasta tai resursseista — ne olivat taisteluita maailmankuvista. Toinen maailmansota oli törmäys ideologioiden välillä: natismi ja fasismi pyrkivät rakentamaan yhteen rotuun ja kansaan perustuvan, yhden totuuden maailman. Niitä vastaan asettuneet liittoutuneet edustivat — ristiriitaisesti — sekä liberaalia demokratiaa että stalinilaista kommunismia.

Sodan jälkeen maailma jakautui uudelleen. Kylmä sota asetti vastakkain kaksi järjestelmää, kaksi ihmiskuvaa: kapitalistinen länsi ja kommunistinen itä. Tämä jako muokkasi kaiken — politiikasta popkulttuuriin, avaruuskilpailusta länsimaisen demokratian asemaan.

Nämä konfliktit eivät syntyneet sattumalta. Ne olivat seurausta siitä, että erilaiset käsitykset ihmisestä, vallasta ja oikeudenmukaisuudesta eivät mahtuneet samaan todellisuuteen.

Ismit tänään — ja huomenna

Nykyinen maailma ei ole vapaa ismeistä. Se on niiden jatkumo.

Vanhojen ideologioiden muodot ovat muuttuneet, mutta niiden ydin on säilynyt. Yksilön vapaus ja yhteisön vastuu ovat edelleen jännitteessä. Globalisaatio ja paikallinen identiteetti törmäävät toisiinsa. Uskonnollinen ja maallistunut maailmankuva käyvät kamppailua julkisessa tilassa.

Ja nyt tulee uusi haastaja.

Tekoäly ei ole vain teknologinen ilmiö — se on uusi filosofinen kysymys: mitä tapahtuu, kun ajattelu irtoaa ihmisestä? Mihin tarvitaan ihmistä, jos kone voi tehdä saman paremmin ja nopeammin? Kenen arvot ohjelmoidaan älykkäisiin järjestelmiin?

Nämä ovat ismien kysymyksiä. Ne odottavat vastauksiaan.

Loppusanat — ajattelun rajalla

Ismit ovat olleet ihmiskunnan työkaluja. Ne ovat auttaneet ymmärtämään, rakentamaan ja järjestämään maailmaa. Mutta ne ovat myös jakaneet, sulkeneet ja johtaneet konflikteihin.

Niiden historia ei ole vain ajattelun historiaa. Se on myös vallan ja seurausten historiaa.

Ihminen elää ajattelun karttojen varassa. Hän piirtää ne, seuraa niitä — ja joskus eksyy niihin. Mutta jokaisessa kartassa on reuna: kohta, jossa viiva loppuu ja tuntematon alkaa.

Siinä kohdassa ei ole enää ismiä.

On vain ihminen, joka katsoo eteenpäin ja päättää jatkaa.

Teksti on laadittu yleistajuiseksi johdannoksi ismien historiaan. Se ei ota kantaa siihen, mikä ismi on oikea — vaan kutsuu lukijan ajattelemaan itse.

 Mistä ihmeestä tietoisuus tulee 

– ja onko sillä jotain tekemistä kvanttifysiikan kanssa?

Oletko koskaan miettinyt, kuka siellä päässä oikein puhuu, kun mietit jotain? 

Tai kuka sen päättää, että nyt tekisi mieli jäätelöä? Tämä salaperäinen ilmiö, jota kutsumme tietoisuudeksi, on vähän kuin sisäinen kertojamme. Se on se ääni, joka miettii, unelmoi, muistaa ja valitsee, pysähdynkö punaisiin vai vilautanko kaasua. Mutta mistä se tulee? Aivot, tietenkin – mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Aivoja voisi ajatella supermonimutkaisena sähköasemana, jossa miljardeja hermosoluja sytyttelee toisiaan kuin jouluvalot. Ne napsauttelevat päälle ja pois eri kohtia, synnyttäen ajatuksia, tunteita ja päätöksiä. Suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että kun nämä hermosolut tekevät tarpeeksi monimutkaista yhteistyötä, syntyy tietoisuus vähän niin kuin kitarasta syntyy musiikkia, kun joku osaa soittaa. Mutta tässä mallissa on yksi ongelma: miksi tämä ”musiikki” kuulostaa myös sisältäpäin joltain? Miksi me emme ole vain robottimaisia ongelmanratkaisijoita vaan myös kokevia olentoja, joilla on tunteet ja kokemus maailmasta?

Sitten kuvioihin tulee kvanttifysiikka. Se on se osa fysiikkaa, jossa hiukkaset tekevät temppuja: voivat olla kahdessa paikassa samaan aikaan, katoavat ja ilmestyvät kuin taikurit, ja voivat olla yhteydessä toisiinsa, vaikka välimatkaa olisi valovuosi. Nyt jotkut tutkijat ovat esittäneet villin ajatuksen: entä jos tietoisuus ei synny vain aivosähköstä, vaan myös näistä oudoista kvantti-ilmiöistä?

Kuvitellaanpa hetki, että aivosolujen sisällä olevat mikrotubulukset – pienet putkirakenteet, jotka yleensä auttavat pitämään solun kasassa – ovatkin kuin kvanttifysiikan salaisia laboratorioita. Ehkä juuri niissä tapahtuu jotakin, mikä kytkee meidät isompaan kuvioon – universumin omaan wifi-verkkoon. Ei se nyt tarkoita, että meditoidessasi lataat päivityksiä kosmoksesta, mutta ehkä se selittäisi, miksi tietoisuus tuntuu enemmän kuin pelkältä sähköiskulta.

Totta kai kaikki tämä kuulostaa vähän kuin scifi-sarjalta. Ja sitä se tavallaan onkin – koska todisteita ei vielä ole tarpeeksi, ja moni tiedemies pyörittelee silmiään koko ajatukselle. Mutta ehkä pieni huumori auttaa hahmottamaan tätäkin aihetta: jos aivot ovat tietokone, niin tietoisuus on se ohjelma, joka välillä kaatuu, herjaa virheitä ja jää jumiin miettimään, mitä piti tehdä keittiössä. Ja jos kvanttifysiikka on mukana pelissä, ei ihme että välillä tuntuu kuin elämä olisi unta – ja herätyskello soisi väärässä todellisuudessa.

Vaikka tietoisuuden alkuperä on yhä hämärän peitossa, yksi asia on varma: se, että pystymme pohtimaan koko asiaa, on jo itsessään melkoinen ihme. Ehkä tulevaisuudessa ymmärrämme, miten kaikki toimii – tai ehkä vain hyväksymme, että meidän sisäinen puhekumppanimme on osa maailmankaikkeuden kummallisinta salaisuutta. Sillä välin, jatketaan ajattelua – tai ainakin yritetään olla ajattelevinamme.

© Reino Rehn   29.01.2026     (promt, ChatGPT 5,2, kuva DALL-E 3)

Ismien Ikuinen Sirkus 

Maailma, joka kaatuu omaan aatteeseensa

Maailma on suuri sirkusteltta, ja keskellä areenaa seisoo klovni nimeltä Ismi. 

Sillä on monta hattua, ja se vaihtaa niitä vauhdilla, koska yksikään ei istu kunnolla päähän.

Yhdessä hetkessä hattu on Kapitalismi: kultareunainen, kiiltävä ja niin tiukka, että veri lakkaa kiertämästä. Klovni mainostaa vapaata markkinaa, mutta kompastuu omaan hintalappuunsa ja myy yleisölle unelmia osamaksulla. (Nyt vain 9,99 rahaa)

Seuraavaksi päähän sujahtaa Kommunismi, punainen kuin keitetty rapu. 

Kaikki on yhteistä – myös nälkä. Klovni julistaa tasa-arvoa samalla kun varastoi makkarat omaan taskuunsa. Yleisö taputtaa, koska muuta ei saa tehdä.

Sosialismi tulee lavalle lempeämpänä serkkuna, jakaa peittoja kylmään yöhön, mutta unohtaa kysyä, kuka ne pesee - tai maksaa?

Liberalismi puolestaan saapuu kevyin askelin ja sanoo: “Saat olla mitä haluat”, kunhan täytät ensin kaikki lomakkeet ja hyväksyt evästeet, sielusi mukaan lukien.

Sitten tunnelma synkkenee. Natsismi marssii areenalle saappaat kiiltäen, vaatii suoraa linjaa ja yksiväristä maailmaa ja huutaa"Heil". Se ei siedä ilveilyä vaan vaatii kovan kurin, eikä huomaa olevansa itse historian huonoin vitsi. 

Stalinismi seuraa perässä, iso kirja kainalossa, jossa lukee “Totuus”.                  Kirja on tyhjä, mutta painava – sillä voi lyödä hiljaiseksi kokonaisen kansan.

Ja kun luulet nähneesi kaiken, paikalle ilmestyy Isismi. 

Kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa, mutta se kuulostaa tärkeältä. Isismi selittää asiat niin monimutkaisesti, että kaikki nyökkäävät, vaikka kukaan ei ymmärrä mitään.     Se on täydellinen aate, koska sitä ei voi kumota – eikä käyttää - paitsi muiden teloituksiin.

Lopuksi saapuu Teismi, katse kohti kattoa, vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin. 

Kun vastaus ei sovi, kysymys on väärä. Teismi lupaa paratiisin, mutta unohtaa mainita, että tie sinne on täynnä sotia, syyllisyyttä ja huutavia saarnaajia.

Sirkus päättyy kaaokseen. Klovni Ismi kumartaa, hattu kerrallaan, ja maailma taputtaa väsyneesti. 

Lopulta joku lapsi yleisöstä kysyy: 

“Entä jos ongelma ei ole mikä ismi valitaan, vaan se että valitaan vain yksi –              se oikea?”

Sirkusteltta hiljenee. Klovni hymyilee surullisesti. 

Ehkä se tietää vastauksen, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen.

© Reino Rehn, 16.01.2026, (promt, ChatGPT 5,2, kuva DALL-E 3)