? jatkoa...

Olen aikaisemminkin yrittänyt sanoittaa ajan ja tietoisuuden syntymekanismeja koska se kiinnostaa syvästi. Koetan mielikuvituksen ja kvantti- / kvanttikenttä- sekä yleisen suhteelisuusteorian avulla selvittää mitä nuo käsitteet oikein tarkoittavat?

0→1 – Voisiko aika ja tietoisuus syntyä samassa hetkessä?

Olemme tottuneet ajattelemaan, että aika kulkee jatkuvana virtana menneisyydestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen. Kello mittaa sekunteja, maapallo kiertää Aurinkoa ja atomikello laskee atomien värähtelyjä. Mutta mittaavatko kellot itse aikaa – vai mittaavatko ne tapahtuvia muutoksia?

Tästä syntyy yksinkertainen mutta vaikea kysymys:

Mitä aika oikeastaan on?

Entä jos aika ei olekaan valmiiksi olemassa oleva virta, jossa maailmankaikkeus kulkee, vaan syntyy tapahtumista?

Tätä ajatusta voidaan kuvata mahdollisimman yksinkertaisella merkinnällä: 0 → 1

Nolla tarkoittaa tässä mahdollisuutta, jotakin mikä ei ole vielä toteutunut.

Nuoli tarkoittaa muutosta tai tapahtumaa.

Ykkönen tarkoittaa toteutunutta tapahtumaa – jotakin, joka on tullut osaksi todellisuutta ja josta voi jäädä informaatiota.

Näin 0 → 1 ei tarkoita tavallista laskutoimitusta. Se on käsitteellinen kuva tapahtuman syntymisestä.

Hetki ennen tapahtumaa

Kvanttifysiikka muutti käsitystämme todellisuudesta perusteellisesti. Max Planckin työ johti ajatukseen, ettei energiaa kaikissa tilanteissa vaihdeta mielivaltaisen pieninä määrinä, vaan kvantteina. Planckin vakio h muodostui yhdeksi kvanttifysiikan perusvakioista.

Myöhemmin kvanttiteoria osoitti jotakin vielä kummallisempaa. Mikroskooppisen maailman tila voidaan joutua kuvaamaan useiden mahdollisten lopputulosten yhdistelmänä. Mittauksessa saamme kuitenkin määrätyn tuloksen.

Tässä on kiinnostava rajapinta: mahdollinen → tapahtunut.

Sitä voidaan ajatuksellisesti verrata merkintään: 0 → 1.

Vertaus ei tarkoita, että kvanttifysiikka todistaisi 0 → 1 -hypoteesin. Se antaa kuitenkin lähtökohdan kysyä, voisiko tapahtuminen itsessään olla ajan ymmärtämisen kannalta perustavampaa kuin oletamme.

Planckin aika – pienin tunnettu aikaskaala?

Fysiikassa esiintyy niin sanottu Planckin aika,

tₚ ≈ 5,39 × 10⁻⁴⁴ sekuntia.

Se on käsittämättömän lyhyt aikaväli. Nykyinen fysiikka ei kuitenkaan osoita, että maailmankaikkeus todella etenisi Planckin ajan mittaisina askelina. Planckin aika kertoo ennen kaikkea mittakaavasta, jossa gravitaation ja kvanttifysiikan yhdistäminen tulee olennaiseksi.

Juuri siksi se on kiinnostava.

Yleinen suhteellisuusteoria kuvaa gravitaatiota ja aika-avaruutta erittäin hyvin suurissa mittakaavoissa. Kvanttiteoria puolestaan kuvaa aineen ja energian mikroskooppista maailmaa hämmästyttävällä tarkkuudella.

Silti näiden kahden teorian täydellinen yhdistäminen on edelleen ratkaisematta.

Voisiko ongelman taustalla olla myös käsityksemme ajasta?

Entä jos aika syntyy tapahtumista?

Ajatellaan yksinkertaista tapahtumaketjua:

0 → 1 → 0 → 1 → 0 → 1 …

Jos jokainen 0 → 1 tarkoittaisi uuden tapahtuman toteutumista, tapahtumien järjestys synnyttäisi käsitteet ennen ja jälkeen.

Silloin aika ei ehkä olisi erillinen taustalla virtaava aineeton joki. Se voisi olla tapa, jolla todellisuuden muutokset järjestyvät suhteessa toisiinsa.

Tässä ajatuksessa nyt saisi erityisen merkityksen.

Menneisyys olisi jo tapahtuneiden muutosten informaatiota.

Tulevaisuus olisi vielä avoimien mahdollisuuksien joukko.

Ja niiden välissä olisi tapahtumisen raja: NYT = 0 → 1.

Se olisi ainoa kohta, jossa jotakin todella tapahtuu.

Informaatio tulee mukaan

Kun tapahtuma toteutuu, maailmankaikkeuden tila muuttuu. Uusi tila sisältää informaatiota siitä, mitä on tapahtunut.

Siksi 0 → 1 voidaan tarkastella myös informaation näkökulmasta.

Tietotekniikassa bitti voi saada arvon 0 tai 1. Kvanttitietokoneen kubitti on tätä monimutkaisempi: ennen mittausta sen tila voi olla kvanttimekaaninen superpositio.

0 → 1 -ajatusta ei kuitenkaan pidä samaistaa tavalliseen bittiin tai kubittiin. Kyse on vertauskuvasta: mahdollisuudesta tulee tapahtuma ja tapahtumasta informaatiota.

Tästä voidaan muodostaa kolmen käsitteen kokonaisuus:

energia – materia – informaatio.

Energia ja materia kuuluvat tunnetun fysiikan perustaan. Informaatio puolestaan kertoo järjestyksestä, tilasta ja siitä, mitä tapahtumista voidaan tietää.

Missä tietoisuus tulee mukaan?

Sitten saavumme vaikeimpaan kysymykseen.

Ihmisen tietoisuus ei elä menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Kokemus tapahtuu aina nykyhetkessä.

Aivot kokoavat kuitenkin nykyhetkemme monista eri lähteistä. Näkö, kuulo, tuntoaisti, muisti ja ennakointi toimivat erilaisilla aikaskaaloilla. Kokemamme nyt ei siis todennäköisesti ole yksi äärettömän lyhyt fysikaalinen piste, vaan aivojen rakentama kokonaisuus.

Silti yhteys on kiehtova.

Jos fysikaalinen todellisuus muodostuu tapahtumista ja tietoisuus muodostaa kokemuksensa näistä tapahtumista, voisivatko ajan syntyminen ja tietoisuuden nykyhetki liittyä jollakin syvemmällä tavalla toisiinsa?

Roger Penrose ja Stuart Hameroff ovat esittäneet Orch-OR-teoriassaan, että tietoisuuteen saattaisi liittyä kvanttiprosesseja neuronien mikrotubuluksissa. Teoria on kiinnostava mutta kiistanalainen, eikä sitä ole vahvistettu yleisesti hyväksytyksi tietoisuuden selitykseksi.

0 → 1 -ajatus menee hieman toiseen suuntaan. Se kysyy:

Entä jos tietoisuuden perustava ominaisuus ei olekaan ajan seuraaminen vaan tapahtumisen kokeminen?

Kaksi erilaista nyt-hetkeä

Tässä täytyy erottaa toisistaan kaksi asiaa.

Ensimmäinen on mahdollinen fysikaalinen nyt: tapahtuma, jossa todellisuuden tila muuttuu.

Toinen on koettu nyt: aivojen rakentama tietoisuuden hetki, joka yhdistää havaintoja ja muistia yhtenäiseksi kokemukseksi.

Niitä ei pidä väittää samaksi asiaksi.

Mutta niiden välistä yhteyttä kannattaa kysyä.

Ehkä tietoisuus on järjestelmä, joka pystyy kokoamaan jatkuvasti syntyvien tapahtumien informaatiosta kokemuksen:

Minä olen tässä – nyt.

Hypoteesi, ei valmis teoria

0 → 1 -ajatus ei vielä ole fysikaalinen teoria. Sillä ei ole sellaista matemaattista rakennetta eikä kokeellista näyttöä, jota tieteelliseltä teorialta vaaditaan.

Se on hypoteesi ja ajattelun työkalu.

Sen arvo riippuu siitä, pystyykö siitä johtamaan täsmällisiä kysymyksiä ja joskus myös testattavia ennusteita.

Voisimme esimerkiksi kysyä:

Onko aika perustava luonnon ominaisuus vai tapahtumien välisestä suhteesta syntyvä ilmiö?

Voiko tapahtumien järjestys synnyttää ajan suunnan?

Mikä fysikaalisesti erottaa mahdollisen tapahtuman toteutuneesta tapahtumasta?

Mikä on informaation asema tässä muutoksessa?

Ja lopulta:

Voisiko tietoisuuden kokema nykyhetki olla biologinen heijastus paljon perustavammasta luonnon tapahtumisen rakenteesta?

Seuraava askel

Ihminen on koko historiansa ajan yrittänyt löytää luonnon monimutkaisuuden takaa yksinkertaisia periaatteita.

Atomi oli aikanaan ajatus jakamattomasta aineen osasta. Newton yhdisti taivaankappaleiden ja maanpäällisten esineiden liikkeen samoihin lakeihin. Einstein yhdisti ajan ja avaruuden aika-avaruudeksi. Planckin työ avasi tien kvanttien maailmaan.

Jokainen askel muutti kysymystä siitä, mitä todellisuus pohjimmiltaan on.

Ehkä seuraava askel liittyy aikaan.

0 → 1 on tarkoituksella hyvin yksinkertainen merkintä. Sen takana on kuitenkin suuri kysymys:

Voisiko todellisuuden kaikkein perustavin asia olla tapahtuminen?

Mahdollisuus muuttuu tapahtumaksi.

Tapahtuma luo informaation.

Uusi mahdollisuus avautuu.

Ja ehkä juuri tästä loputtomasta tapahtumien ketjusta  syntyy se, mitä kutsumme ajaksi.

Me seisomme itse tuolla rajalla.

Kutsumme sitä nykyhetkeksi.

 

Yhteiskunnassa puhutaan paljon palveluista. Rakennetaan uusia palvelupisteitä, kehitetään asiakaspalvelua ja etsitään tehokkaampia tapoja palvella ihmisiä. Samalla unohtuu joskus yksi yksinkertainen asia: ihminen ei tarvitse aina palvelua. Joskus tärkeintä on, että on paikka, jossa voi viipyä, kohdata muita ja tuntea kuuluvansa yhteisöön.

Ajatus on yksinkertainen mutta merkittävä. Sen sijaan, että jokainen tila olisi rakennettu ensisijaisesti ostamista tai asioiden hoitamista varten, voitaisiin suunnitella ympäristöjä, jotka houkuttelevat ihmisiä viettämään aikaa. Kun ihmiset viihtyvät, syntyy luonnollisia kohtaamisia, keskusteluja ja uusia ajatuksia. Yhteisöllisyys vahvistuu ilman, että sitä tarvitsee erikseen järjestää.

Tällaisia paikkoja voivat olla kirjastot, puistot, torit, kulttuuritilat, kahvilat, kylätalot tai vaikkapa ostoskeskusten yhteiset oleskelualueet. Niiden arvo ei perustu pelkästään siihen, mitä palveluja ne tarjoavat, vaan siihen, että ihmiset kokevat ne turvallisiksi, viihtyisiksi ja helposti lähestyttäviksi.

Yhteiskunnan näkökulmasta tämä ajattelutapa voi tuoda monia hyötyjä. Kun ihmiset tapaavat toisiaan kasvokkain, yksinäisyys vähenee ja yhteisöllisyys lisääntyy. Keskustelut synnyttävät uusia ideoita, vahvistavat luottamusta ja lisäävät ymmärrystä erilaisista ihmisistä. Samalla myös paikallinen elinvoima kasvaa, sillä viihtyisissä ympäristöissä ihmiset käyttävät usein myös alueen palveluja luonnollisesti.

Erityisen tärkeää tämä on ikääntyvässä yhteiskunnassa. Monelle eläkeläiselle päivän tärkein hetki voi olla lyhyt keskustelu tutun tai tuntemattoman kanssa. Nuorille puolestaan tarvitaan turvallisia paikkoja, joissa voi kokoontua ilman jatkuvaa ostamisen painetta. Lapsiperheet hyötyvät ympäristöistä, joissa lapset voivat leikkiä ja aikuiset vaihtaa ajatuksia.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaupunkeja ja kuntia suunniteltaessa pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota viihtyisyyteen. Mukavat istumapaikat, vehreys, hyvä valaistus, esteettömyys, tapahtumat ja avoimet kohtaamispaikat voivat olla yhtä arvokkaita investointeja kuin uudet palvelutiskit. Hyvä ympäristö houkuttelee ihmisiä palaamaan yhä uudelleen.

Lopulta kyse on siitä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa. Jos tavoitteena on pelkästään tehokas palveluiden tuottaminen, jää ihmisyyden tärkeä ulottuvuus helposti sivuun. Mutta jos tavoitteena on myös hyvinvointi, yhteisöllisyys ja elämänlaatu, kannattaa luoda paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata toisensa ilman kiirettä. Usein juuri tällaisissa arkisissa kohtaamisissa syntyy se näkymätön pääoma, joka pitää yhteiskunnan vahvana.

 Luottamus

Kun tieto pettää, myös luottamus särkyy

Elämme keskellä suurempaa tietomäärää kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Uutiset, videot, mielipiteet, tutkimukset ja tekoälyn tuottamat tekstit kulkevat hetkessä kaikkialle maailmaan.

Suuri tietomäärä ei kuitenkaan tarkoita, että tietäisimme todellisuudesta enemmän. Oikea tieto voi hukkua virheiden, väärien tulkintojen ja tarkoituksellisten valheiden joukkoon. Silloin maailma alkaa näyttää erilaiselta "Luottamukselta" kuin se todellisuudessa on.

Kaikki informaatio ei ole tietoa

Informaatio tarkoittaa kaikkea meille välitettyä sisältöä. Se voi olla totta, osittain totta, väärin ymmärrettyä tai kokonaan keksittyä.

Luotettava tieto perustuu havaintoihin, todisteisiin ja tarkistettaviin lähteisiin. Sen pitää myös kestää arvostelua. Jos tieto osoitetaan vääräksi, se täytyy voida korjata.

On tärkeää erottaa toisistaan neljä asiaa:

• Tieto perustuu mahdollisimman hyvin tarkistettuihin tosiasioihin.
• Virhe voi syntyä vahingossa, puutteellisesta tiedosta tai väärästä tulkinnasta.
• Mielipide kertoo, mitä ihminen ajattelee tai arvostaa. Se ei ole sama asia kuin todistettu tosiasia.
• Valhe on väärää tietoa, jota levitetään tietoisesti toisten harhauttamiseksi.

Ongelma syntyy, kun nämä esitetään samanarvoisina. Voimakkaasti lausuttu mielipide voi näyttää varmalta tiedolta, vaikka sen tueksi ei olisi yhtään todistetta.

Kuinka paljon väärää tietoa on?

Valheellisen tiedon tarkkaa määrää ei voida laskea. Internet muuttuu joka hetki, ja sama sisältö voi olla osittain oikeaa ja osittain väärää. Lisäksi virheellinen väite voi levitä tuhansiin paikkoihin, jolloin yksi valhe alkaa näyttää monen lähteen vahvistamalta tiedolta.

Väärä tieto leviää usein nopeasti, koska se herättää voimakkaita tunteita. Pelko, suuttumus ja järkytys saavat ihmisen jakamaan viestin ennen sen tarkistamista. Rauhallinen ja huolellisesti perusteltu tieto liikkuu yleensä hitaammin.

Valhe kulkee joskus kuin kipinä kuivassa metsässä. Totuus tulee perässä hitaammin, kantaen mukanaan lähteitä, selityksiä ja epävarmuuksia.

Tunteet voivat muuttaa todellisuuden kuvaa

Ihminen ei arvioi tietoa vain järjellä. Me uskomme helposti sellaista, mikä sopii aikaisempiin käsityksiimme tai oman ryhmämme näkemyksiin. Samalla torjumme tietoa, joka tuntuu epämiellyttävältä tai uhkaa maailmankuvaamme.

Tätä käytetään hyväksi vaikuttamisessa. Kun ihmiselle kerrotaan jatkuvasti, että jokin ryhmä, kansa tai ajattelutapa on vaarallinen, epäluulo voi vähitellen muuttua peloksi. Pelko puolestaan voi muuttua vihaksi.

Jos suuri joukko ihmisiä elää vääristyneen tiedon varassa, seuraukset eivät jää verkkoon. Ne vaikuttavat äänestämiseen, ihmissuhteisiin, terveysvalintoihin ja yhteiskunnan turvallisuuteen. Ihmiset voivat alkaa nähdä toisensa vihollisina, vaikka todellista syytä vastakkainasetteluun ei olisi.

Luottamus syntyy rehellisyydestä

Luottamus ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla varmasti tiedossa. Päinvastoin: luotettava ihminen, tutkija tai tiedotusväline uskaltaa sanoa myös, mitä ei vielä tiedetä.

Rehellinen tieto erottaa varmat tosiasiat, todennäköiset päätelmät ja epävarmat oletukset toisistaan. Se kertoo lähteensä ja korjaa virheensä avoimesti.

Jos viranomaiset, tiedotusvälineet, yritykset tai tekoäly esittävät epävarman väitteen varmana totuutena, ne kuluttavat luottamusta. Luottamus rakentuu hitaasti, mutta yksikin tietoisesti peitelty valhe voi murtaa sitä syvästi.

Myös tekoäly voi erehtyä

Tekoäly pystyy käsittelemään valtavia tietomääriä, mutta se ei ole erehtymätön totuuskone. Se voi käyttää vanhentunutta tietoa, tulkita lähteen väärin tai muodostaa vakuuttavan vastauksen ilman riittäviä perusteita.

Tekoälyn tuottama teksti voi kuulostaa varmalta silloinkin, kun vastaus on väärä. Siksi vakavat väitteet pitää tarkistaa alkuperäisistä lähteistä. Erityisen tärkeää tämä on terveyttä, rahaa, turvallisuutta, lakia ja ihmisten mainetta koskevissa asioissa.

Tekoälystä voi silti tulla voimakas apuväline valheellisen tiedon tunnistamiseen. Se voi vertailla lähteitä, löytää ristiriitoja ja osoittaa, mitkä väitteet kaipaavat lisätodisteita. Lopullista arviointia ei kuitenkaan pidä jättää yksin koneelle.

Viisi kysymystä tiedon arviointiin

Kun kohtaamme uuden väitteen, voimme pysähtyä hetkeksi ja kysyä:

1. Kuka tämän väitteen esittää?
2. Mihin alkuperäiseen lähteeseen se perustuu?
3. Löytyykö sama tieto useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä?
4. Erotetaanko tosiasiat, mielipiteet ja oletukset toisistaan?
5. Yritetäänkö minussa herättää kiirettä, pelkoa tai vihaa?

Jos viesti vaatii välitöntä uskomista tai jakamista, juuri silloin kannattaa hidastaa.

Yhteinen todellisuus on suojeltava

Täydellistä ja lopullista tietoa ei ole aina saatavilla. Ihmisen ymmärrys muuttuu uusien havaintojen myötä. Tämä ei tee kaikesta tiedosta epäluotettavaa. Se kertoo, että todellinen tieto pystyy korjaamaan itseään.

Yhteiskunta ei tarvitse täydellistä yksimielisyyttä. Se tarvitsee kuitenkin riittävän yhteisen käsityksen siitä, mitä on todella tapahtunut ja millä perusteella jotakin pidetään totena.

Kun tämä yhteinen pohja murtuu, keskustelu muuttuu huutamiseksi ja epäluulo kasvaa. Kun tieto on avointa, tarkistettavaa ja rehellisesti korjattavaa, pelko menettää otettaan.

Totuus ei aina ole näyttävä eikä helppo. Usein se on keskeneräinen ja vaatii kärsivällisyyttä. Silti juuri sen varaan voidaan rakentaa luottamus, jossa ihmiset uskaltavat elää toistensa rinnalla.

GPT‑6 Astra – tekoäly siirtyy keskustelusta toimintaan

OpenAI julkisti 3. syyskuuta 2026 uuden GPT‑6 Astra -mallin. Siitä käytetään nimitystä Astra 6.0, mutta virallinen nimi on GPT‑6 Astra. Se tulee ensin saataville valitulle ryhmälle mutta myöhemmin automaattisesti maksaville asiakkaille. Kyse ei ole vain hieman paremmasta keskusteluohjelmasta, vaan tekoälystä, joka pyrkii ymmärtämään kokonaisen tavoitteen ja tekemään sen saavuttamiseksi useita työvaiheita.

Astra merkitsee siirtymää sanoja tuottavasta tekoälystä kohti toimivaa digitaalista avustajaa.

Tietokoneen käyttäminen

Astran tärkeimpiä uudistuksia on entistä kehittyneempi tietokoneen käyttö. Se voi käyttää selainta ja muita sille sallittuja ohjelmia, täyttää lomakkeita, järjestää kalenteria, käsitellä tietoja, etsiä aineistoa ja laatia työn tuloksista yhteenvedon.

Se voi myös asentaa ja testata ohjelmia, tutkia näytöllä näkyviä ongelmia ja tarkistaa, toimiiko verkkosivusto oikein. OpenAI kertoo Astran suoriutuvan tietokonetehtävistä aiempia malleja nopeammin ja tarkemmin.

Tämä lähestyy ajatusta tekoälystä, joka on rakennettu käyttöjärjestelmän sisään. Ihminen kertoo tavoitteen puhumalla tai kirjoittamalla. Tekoäly jakaa työn vaiheisiin, käyttää sallittuja työkaluja ja ilmoittaa, kun tehtävä on valmis.

Parempi ohjeiden ymmärtäminen

Aikaisemmat tekoälyt saattoivat unohtaa alkuperäisen tavoitteen, jos käyttäjä antoi kesken työn uusia ohjeita. Astran on tarkoitus säilyttää kokonaisuus paremmin mielessään.

Jos ohje on vain hieman epätarkka, Astra voi täydentää puuttuvat yksityiskohdat asiayhteyden perusteella. Jos epäselvä kohta voi muuttaa lopputulosta merkittävästi, sen pitäisi kysyä käyttäjältä tarkennusta. Samalla se voi jatkaa niitä työvaiheita, jotka eivät riipu vastauksesta.

Käyttäjä voi myös kesken työn korjata suuntaa: esimerkiksi pyytää lyhyempää tekstiä, vaihtaa tiedostomuotoa tai rajata tutkimusta uudelleen. Astran pitäisi ottaa uusi ohje huomioon menettämättä jo tehtyä työtä. Kehittäjille tähän liittyvät uudet kesken työn annettavat ohjeet ja samanaikaiset työkalukutsut.

Laajempi työmuisti

Astran käsittelyikkuna on enintään noin 1,05 miljoonaa tekstiyksikköä eli tokenia. Se mahdollistaa hyvin pitkien asiakirjojen, laajojen keskustelujen ja suurten ohjelmistokokonaisuuksien käsittelemisen.

Codexissa kokeillaan lisäksi järjestelmää, jossa Astra voi tehdä muistiinpanoja pitkästä työstä ja etsiä tietoja aikaisemmista keskusteluvaiheista. Tarkoituksena on vähentää sitä, että tärkeä vaatimus tai aikaisemmin epäonnistunut yritys unohtuu työn pitkittyessä.

Tämä ei silti merkitse ihmisen kaltaista pysyvää muistia. Tekoäly muistaa vain sen aineiston, johon järjestelmä antaa sille pääsyn.

Valmiimpia asiakirjoja ja ohjelmia

Astraa on opetettu tuottamaan aikaisempaa viimeistellympiä asiakirjoja, taulukoita ja esityksiä. Se voi noudattaa käyttäjän omaa mallipohjaa, kirjoitustyyliä ja ulkoasua sen sijaan, että tulos olisi aina yleisen näköinen.

Se voi esimerkiksi:

• muuttaa muistiinpanot valmiiksi asiakirjaksi
• analysoida taulukon ja tehdä siitä kuvaajat
• valmistaa esityksen käyttäjän omalla tyylillä
• rakentaa ja tarkistaa verkkosivuston
• muokata ohjelmakoodia ja testata muutokset

Ohjelmoinnissa edistys ei tarkoita vain parempaa koodin kirjoittamista. Astra pyrkii tutkimaan olemassa olevan ohjelman rakenteen, tekemään tarvittavan muutoksen ja varmistamaan kokeilemalla, ettei korjaus rikkonut muuta järjestelmää.

Tiede ja tutkimus

OpenAI kuvaa Astraa merkittäväksi edistysaskeleeksi matematiikassa, luonnontieteissä ja lääketieteellisessä tutkimuksessa. Malli voi yhdistää kirjallisuuden tutkimisen, aineiston analysoinnin, laskennan ja tieteellisten ohjelmien käytön samaan työketjuun.

Tämä voi nopeuttaa tutkimusta, mutta Astra ei ole itsenäinen tieteen auktoriteetti. Sen tekemät päätelmät, laskelmat ja lähdeviitteet on edelleen tarkistettava. Tekoäly voi nähdä aineistossa uuden polun, mutta ihminen päättää, onko polku todella totta.

Vähemmän virheitä – mutta ei virheetön

OpenAI raportoi Astran tehneen omissa testeissään vähemmän asiavirheitä ja harhaanjohtavia väitteitä kuin GPT‑5.6 Sol. Testitulokset ovat lupaavia, mutta niitä ei pidä tulkita lupaukseksi täydellisestä luotettavuudesta.

Astra voi edelleen ymmärtää kysymyksen väärin, käyttää heikkoa lähdettä tai rakentaa vakuuttavan vastauksen virheellisen oletuksen varaan. Mitä tärkeämpi asia on kyseessä, sitä tärkeämpää on säilyttää ihmisen tarkistus.

Suurempi kyky tuo suuremman vaaran

Astran varjo on sen poikkeuksellisen vahva kyberturvallisuusosaaminen. OpenAI on luokitellut sen ensimmäiseksi mallikseen, joka saavuttaa yhtiön asteikolla kriittisen kyberkyvykkyyden tason. Se pystyy auttamaan ohjelmistojen suojaamisessa, mutta samaa taitoa voitaisiin väärinkäyttää hyökkäysten suunnitteluun.

Siksi Astran toimintaa valvotaan aikaisempaa tarkemmin. Järjestelmä voi pysäyttää tai keskeyttää tehtävän, jos se havaitsee tekoälyn olevan mahdollisesti ylittämässä käyttäjän antamia oikeuksia. OpenAI myöntää samalla, että mallin sisäisen päättelyn seuraaminen on joiltakin osin vaikeutunut. Tämä on vakava avoin kysymys: mitä älykkäämmäksi kone tulee, sitä tärkeämpää on nähdä, mihin suuntaan se on kulkemassa.

Mitä Astra lopulta muuttaa?

GPT‑6 Astra ei tee tietokoneesta itsenäisesti ajattelevaa olentoa. Se kuitenkin siirtää tekoälyä lähemmäksi yleiskäyttöistä työtoveria, joka osaa keskustelun lisäksi käyttää työkaluja ja viedä monivaiheisen työn loppuun.

Suurin edistysaskel ei ehkä ole yksittäinen testitulos. Se on uusi työnjako: ihminen määrittelee tarkoituksen, rajat ja vastuun, kun taas tekoäly hoitaa suuren osan käytännön vaiheista.

Astra voi olla vahva apulainen, mutta sille ei pidä antaa rajatonta valtaa. Tulevaisuuden tärkein käyttöliittymä ei ehkä olekaan hiiri tai näppäimistö, vaan keskustelu ihmisen ja koneen välillä. Silti viimeisen sanan täytyy säilyä ihmisellä.

 

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Sir Roger Penrosen kvanttiteoria tietoisuudesta (ks. linkki lopussa)

Kysymys siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman hetkellä, on yhtä vanha kuin ihmiskunta itse. Perinteinen tieteellinen vastaus on ollut yksinkertainen: kun aivotoiminta lakkaa, tietoisuus sammuu, koska tietoisuus on aivosolujen sähkökemiallista toimintaa – ei mitään muuta. Kun virta katkeaa, valo sammuu.

Nobel-palkittu fyysikko ja matemaatikko Sir Roger Penrose on kuitenkin vuosikymmenten ajan esittänyt vaihtoehtoisen näkemyksen. Yhdessä amerikkalaisen anestesiologin Stuart Hameroffin kanssa hän on kehittänyt teorian, jonka mukaan tietoisuus ei ole pelkkää biologista laskentaa – se pohjautuu kvanttifysiikan ilmiöihin aivosolujen sisällä. Teoria tunnetaan nimellä Orch-OR, lyhenne sanoista "Orchestrated Objective Reduction" (suom. suunnattu objektiivinen romahdus).

Miksi tavallinen selitys ei Penrosen mielestä riitä

Penrosen ajattelun juuret ovat hänen 1980-luvun lopulla esittämässään väitteessä, jonka mukaan ihmismieli kykenee joihinkin sellaisiin oivalluksiin – erityisesti matemaattiseen ymmärrykseen – joihin mikään tavanomainen tietokone ei kykene, koska tietokoneet toimivat algoritmien eli tarkkojen sääntöjen mukaan. Jos tietoisuus olisi vain monimutkaista laskentaa, sen pitäisi periaatteessa olla toistettavissa tietokoneella. Penrosen mukaan näin ei kuitenkaan ole: ihmismielen ymmärrys sisältää jotain, mikä ei ole laskennallista.

Tästä syntyi kysymys: jos tietoisuus ei ole tavallista laskentaa, mikä fysikaalinen prosessi sen sitten tuottaa? Penrosen vastaus löytyi kvanttimekaniikasta.

Mikrotubulukset – aivojen kvanttitietokone

Kun Penrose julkaisi ajatuksensa, hänellä ei aluksi ollut esittää, missä aivoissa tällainen kvanttiprosessi voisi tapahtua. Ratkaisun toi Hameroff, joka kiinnitti huomion mikrotubuluksiin – pieniin, putkimaisiin proteiinirakenteisiin, joita on jokaisessa solussa, myös aivosolujen sisällä. Mikrotubulukset toimivat solun "tukirankana", mutta Hameroffin mukaan ne voisivat toimia myös jonain paljon merkittävämpänä: aivojen sisäisenä kvanttitietokoneena.

Yhdessä Penrose ja Hameroff esittivät, että mikrotubulusten sisällä tapahtuu kvanttitason ilmiöitä, joissa hiukkaset voivat olla samanaikaisesti useassa eri tilassa (niin sanottu superpositio). Kun riittävän suuri joukko näitä kvanttitiloja kytkeytyy toisiinsa aivosolujen välillä, syntyy hetki, jolloin tämä yhteinen kvanttitila "romahtaa" yhdeksi määrätyksi tilaksi. Juuri tätä romahdushetkeä Penrose kutsuu objektiiviseksi reduktioksi, ja hänen mukaansa jokainen tällainen romahdus vastaa yhtä tietoisuuden hetkeä – ikään kuin pientä välähdystä tietoisessa kokemuksessa.

Miten informaatio tässä mallissa toimii

Tämän teorian ydin – ja se, mikä tekee siitä kiinnostavan juuri kuolemaa koskevan kysymyksen kannalta – on ajatus siitä, että kvanttitason informaatio ei tuhoudu koskaan, vaikka sen kantaja-alusta (mikrotubulukset, aivosolut, keho) tuhoutuisikin.

Fysiikassa tunnetaan periaate, jonka mukaan informaatiota ei voida hävittää universumista – se voi muuttaa muotoaan, mutta ei kadota kokonaan. Penrosen ja Hameroffin teoriassa tätä periaatetta sovelletaan tietoisuuteen: jos tietoisuus todella on kvanttitason informaatiota, joka on tallentunut mikrotubuluksiin, niin sydämen pysähtyessä ja verenkierron loppuessa tämä informaatio ei häviä tyhjyyteen. Sen sijaan se vapautuu – "purkautuu" pois kehon rajallisesta järjestelmästä ja hajaantuu takaisin ympäröivään avaruuteen, jonkinlaiseksi osaksi universumin perustavanlaatuista rakennetta.

Jos ihminen elvytetään ennen kuin tämä prosessi on edennyt loppuun asti, teorian mukaan hajaantunut kvanttitieto voi palata takaisin mikrotubuluksiin ja kytkeytyä uudelleen kehon toimintaan. Tätä väliaikaista tilaa – jossa tietoisuuden informaatio on hetkellisesti irtautunut kehosta mutta ei ole vielä hajonnut pysyvästi – Hameroff on ehdottanut selitykseksi lähikuoleman kokemuksille (near-death experience, NDE): tunneleille, kirkkaalle valolle, kehon ulkopuoliselle tunteelle, joita monet elvytetyt potilaat kuvaavat.

Jos elvytys ei onnistu ja keho kuolee lopullisesti, tämä kvanttitason informaatio teorian mukaan jää olemassa olevaksi – ei enää kehoon sidottuna, vaan hajaantuneena osana laajempaa todellisuutta.

Onko tämä sama asia kuin sielu?

On tärkeää huomata, että Penrose ja Hameroff eivät puhu perinteisessä uskonnollisessa mielessä "sielusta", vaikka teoriaa on toistuvasti tulkittu ja popularisoitu juuri siihen suuntaan mediassa. Heidän väitteensä on fysikaalinen: informaatio on universumin perustavanlaatuinen ainesosa siinä missä energia ja massakin, ja tietoisuus on tapa, jolla tämä informaatio ilmenee tietyissä olosuhteissa – nimenomaan aivojen mikrotubuluksissa. Kun olosuhteet katoavat, informaatio ei katoa, mutta se ei myöskään enää muodosta samanlaista tietoista kokemusta kuin eläessä.

Kiinnostavaa kyllä, Penrosen ajatuksia on tukenut myös eräs riippumaton taho: Münchenin Max Planck -instituutin fyysikot ovat esittäneet samansuuntaisen ajatuksen siitä, että fyysinen todellisuus, jonka koemme, on vain havaintomme rajallinen "pinta" laajemmasta, äärettömästä todellisuudesta, joka on olemassa fyysisen maailman "takana". Tämän näkemyksen mukaan keho kuolee, mutta se laajempi kenttä, josta tietoisuus kumpuaa, jatkaa olemassaoloaan.

Miksi tämä on kiistanalaista

On syytä sanoa suoraan: Orch-OR-teoria on tiedeyhteisössä hyvin kiistanalainen, eikä sillä ole vahvaa kokeellista näyttöä tuekseen. Suurin osa neurotieteilijöistä pitää ajatusta aivojen "lämpimästä ja meluisasta" ympäristöstä liian epäedullisena herkille kvanttitiloille – kvanttisuperpositiot ovat laboratorio-olosuhteissakin äärimmäisen hauraita, ja monet tutkijat epäilevät, että ne romahtaisivat aivoissa käytännössä välittömästi ilman minkäänlaista tietoisuuteen liittyvää merkitystä. Vuonna 2013 japanilaistutkijat kylläkin havaitsivat värähtelyjä mikrotubuluksissa, mikä herätti teorian tukijoissa uutta toivoa, mutta tämäkään ei ole todistalöytyyYouTubenut, että kyseessä olisi tietoisuuden lähde.

Penrose itse on ollut avoin sen suhteen, että kyseessä on spekulaatio – tieteellisesti perusteltu hypoteesi, ei todistettu tosiasia. Hän ei ole myöskään ottanut yhtä suoraa kantaa "sielun" olemassaoloon kuin Hameroff, joka on avoimemmin puhunut henkisistä ulottuvuuksista.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Orch-OR-teoria ei anna lopullista vastausta kysymykseen "mitä kuoleman jälkeen tapahtuu", eikä se ole todiste elämästä kuoleman jälkeen missään perinteisessä mielessä. Sen arvo on toisaalla: se avaa mahdollisuuden ajatella tietoisuutta jonakin, mikä ei ole täysin sidottu yksittäiseen, hajoavaan kehoon, vaan kytkeytyy syvemmällä tasolla universumin fysikaalisiin perusrakenteisiin – informaatioon, joka fysiikan lakien mukaan ei voi täysin hävitä.

Onko tämä lohdullinen ajatus vai pelkkä matemaattinen kuriositeetti, riippuu pitkälti siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Mutta yksi asia on varmaa: kysymys tietoisuuden luonteesta on edelleen yksi fysiikan ja filosofian suurimmista avoimista arvoituksista – ja Roger Penrose on yksi harvoista huippufyysikoista, joka on ollut valmis viemään ajatuksensa aina kuoleman kynnykselle asti.

Huomio: Tämä teksti perustuu useisiin riippumattomiin, Penrosen ja Hameroffin Orch-OR-teoriaa käsitteleviin kirjallisiin lähteisiin, ei suoraan yhden tietyn YouTube-videon sanatarkkaan tekstitykseen, jota ei tekniikan rajoitusten vuoksi tässä tapauksessa saatu käyttöön.

Varsinainen esityslinkki (36:30) löytyy  YouTube linkistä: 

https://www.youtube.com/watch?v=Tv_y4An1_Yk

Huom. Suomennos myös Asetukset -> Tekstitykset -> Englanti  (automaattisesti luotu) >> Suomi

Suomi tarvitsee oman tekoälystrategian – ennen kuin tulevaisuus päätetään puolestamme

Tekoälystä keskustellaan nyt kaikkialla. Lehtien palstoilla, televisiossa, yrityksissä ja poliittisissa piireissä pohditaan, kuinka paljon tekoäly muuttaa työelämää ja kuinka monta nykyistä työtehtävää se aikanaan korvaa.

Keskustelussa pitäisi kuitenkin katsoa paljon pidemmälle.

Jos tekoäly ja robotiikka vähentävät tulevina vuosikymmeninä ihmistyön tarvetta merkittävästi, kyse ei ole enää vain työmarkkinoista. Kysymys kuuluu, millä tavalla yhteiskunnan tuottama vauraus jaetaan, mistä verotulot kerätään ja kuinka jokaiselle kansalaiselle turvataan kohtuullinen toimeentulo.

Nykyinen yhteiskuntamme perustuu suurelta osin ihmisen tekemään työhön. Työstä maksetaan palkkaa, palkasta veroja ja maksuja, ja niiden avulla rahoitetaan muun muassa koulutusta, terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa ja eläkkeitä. Jos yhä suurempi osa tuotannosta siirtyy tekoälylle, automaatiolle ja roboteille, myös verotuksen perustaa täytyy aikanaan muuttaa.

Silloin jo vuosikymmeniä keskustelussa ollut perustulo tai kansalaispalkka saattaa muuttua teoreettisesta ajatuksesta käytännön välttämättömyydeksi. Samalla on mietittävä eläkejärjestelmää maailmassa, jossa ihmisen koko elämän mittainen palkkatyö ei ehkä enää ole yhteiskunnan perusrakenne.

Suomen ei pitäisi jäädä odottamaan tätä muutosta.

Ehdotan, että Suomi laatii nopeasti pitkälle tulevaisuuteen ulottuvan kansallisen tekoälystrategian.

Sen keskeinen osa olisi Suomeen rakennettava riittävän suuri kansallinen datakeskus- ja laskentainfrastruktuuri. Valtio säilyttäisi siinä määräysvallan, mutta mukana voisivat olla suomalaiset yritykset, institutionaaliset sijoittajat ja mahdollisesti myös kansalaiset. Vielä suurempi mahdollisuus olisi rakentaa kokonaisuutta yhteistyössä muiden Euroopan maiden kanssa.

Pelkkä datakeskus ei kuitenkaan riitä. Tarvitsemme oman suomalaisen tai eurooppalaisen tekoälyjärjestelmän, jonka keskeiset osat, tietovarannot ja toimintaperiaatteet pysyvät eurooppalaisen lainsäädännön, demokraattisen päätöksenteon ja valvonnan piirissä.

Tällaisen infrastruktuurin varaan voitaisiin vähitellen rakentaa julkisen hallinnon tekoälypalveluja terveydenhuoltoon, koulutukseen, tutkimukseen, liikenteeseen, verotukseen, kuntien palveluihin ja kansalaisten asiointiin. Kaikkea tietoa ei pidä kerätä yhteen jättimäiseen rekisteriin. Päinvastoin järjestelmä olisi rakennettava niin, että tietojen käyttötarkoitukset erotetaan toisistaan, kansalaisen yksityisyys säilyy ja järjestelmää valvovat riippumattomat tahot.

Tässä on myös kysymys kansallisesta riippumattomuudesta.

Data ja tekoälystä saatava laskennallinen kyvykkyys ovat tulevaisuudessa yhtä strategisia voimavaroja kuin energia, tietoliikenneverkot ja liikenneväylät ovat olleet aikaisemmin. Ei ole viisasta rakentaa koko yhteiskunnan toimintaa sen oletuksen varaan, että muutaman ulkomaisen suuryrityksen palvelut ovat aina käytettävissämme samoilla ehdoilla kuin tänään.

Samalla olisi ratkaistava vaikeampi kysymys: kenelle tekoälyn tuottama taloudellinen hyöty kuuluu?

Jos kone tekee työn, jonka ihminen teki aikaisemmin, syntyvä tuottavuushyöty ei saisi kasaantua vain harvoille yrityksille ja omistajille. Osa siitä voidaan tulevaisuudessa joutua palauttamaan yhteiskunnalle uudenlaisen yritys-, pääoma-, automaatio- tai tekoälyyn perustuvan verotuksen kautta. Näillä tuloilla voitaisiin rahoittaa yhteisiä palveluja, perustuloa ja tulevaisuuden eläkejärjestelmää.

Tämä ei tarkoita kapitalismin, markkinatalouden tai yrittämisen lopettamista. Päinvastoin: yrittäjyyttä ja innovaatioita tarvitaan enemmän kuin koskaan. Mutta uuden teknologian synnyttämän vaurauden täytyy ylläpitää myös sitä yhteiskuntaa, jonka koulutus, infrastruktuuri, tutkimus ja ihmiset ovat tehneet teknologisen kehityksen mahdolliseksi.

Suomen etuna on pieni koko, korkea koulutustaso, toimiva yhteiskunta ja vahva tekninen osaaminen. Pieni maa voi tehdä päätöksiä nopeammin kuin suuri – jos sillä on rohkeutta tehdä niitä.

Tekoälyn aikakaudella tärkein luonnonvara ei ehkä olekaan malmi, metsä tai öljy.

Se voi olla tieto, laskentakyky ja kyky käyttää niitä viisaasti.

Siksi meidän pitäisi päättää jo nyt, että osa tästä tulevaisuuden infrastruktuurista kuuluu suomalaisille itselleen.

Tulevaisuutta ei voida ennustaa tarkasti. Mutta siihen voidaan valmistautua.

Ja juuri nyt olisi aika aloittaa.

Sattuma

Termodynamiikan toinen pääsääntö on yksi fysiikan tunnetuimmista laeista: suljetussa systeemissä entropia, karkeasti sanottuna epäjärjestyksen määrä, pyrkii aina kasvamaan. 

Kahvikuppi jäähtyy huoneenlämpöiseksi, ei koskaan toisin päin. Mutta harva pysähtyy miettimään, miksi tämä sääntö oikeastaan pätee. Vastaus ei ole niinkään ehdoton luonnonlaki kuin tilastollinen tosiasia. 

Kun Ludwig Boltzmann 1800-luvun lopulla johti entropian tilastollisen määritelmän, hän osoitti jotain hätkähdyttävää: mikään luonnonlaki ei varsinaisesti kiellä entropiaa laskemasta. 

Kahvikupin molekyylit voisivat periaatteessa järjestäytyä hetkeksi takaisin kuumaksi keskukseksi. Se on vain niin äärimmäisen epätodennäköistä, että sitä ei käytännössä koskaan tapahdu havaittavassa maailmankaikkeudessa. 

Entropian kasvu on siis sattuman voitto – ei siksi, että järjestys olisi kielletty, vaan siksi, että epäjärjestyneitä tiloja on valtavasti enemmän kuin järjestyneitä, ja suurten lukujen maailmassa todennäköisin lopputulos voittaa lähes aina.

Tämä sattuman rooli syvenee entisestään, kun siirrytään fysiikan pienimpään mahdolliseen mittakaavaan, Planckin yksiköihin. 

Planckin aika, noin 5,4 kertaa kymmenen potenssiin miinus 44 sekuntia, ja Planckin massa, noin 22 mikrogrammaa, ovat luonnonvakioista – valonnopeudesta, painovoimavakiosta ja Planckin vakiosta – johdettuja pienimpiä mielekkäitä mittayksiköitä. 

Näitä lyhyempää aikaa tai pienempää etäisyyttä nykyinen fysiikka ei osaa edes kuvata järkevästi: kvanttimekaniikka ja yleinen suhteellisuusteoria alkavat riidellä keskenään, ja käsitteet kuten "ennen" ja "jälkeen" menettävät merkityksensä. 

Planckin energia, noin 1,2 kertaa kymmenen potenssiin 19 gigaelektronivolttia, kuvaa puolestaan sitä energiatasoa, jolla painovoima muuttuu yhtä voimakkaaksi kuin muut luonnon perusvoimat. Juuri tällä äärimmäisellä mittakaavalla, uskotaan, kvanttifluktuaatiot – todellisuuden pienimmät, aidosti satunnaiset heilahtelut – kuohuvat kaikkein voimakkaimmin. Sattuma ei siis ole vain suurten järjestelmien tilastollinen oikku, vaan se näyttää olevan sisäänrakennettuna todellisuuden pienimpään mahdolliseen mittakaavaan asti.

Tästä syntyy kiehtova filosofinen kysymys: onko entropian kasvu, jonka koemme ajan suuntana – se, että muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta – lopulta vain valtavan suuren määrän Planckin mittakaavan satunnaisia tapahtumia kasautuvaa tilastollista jälkeä? Jos jokainen hiukkanen ja jokainen vuorovaikutus pohjimmiltaan heittää noppaa Planckin skaalalla, ja jos näitä noppaa heitetään käsittämätön määrä joka ainoa sekunti jokaisessa kuutiosenttimetrissä avaruutta, silloin koko havaittava maailmankaikkeus – lämpö, massa, energia, aika itse – voisi olla eräänlainen suurten lukujen laki toiminnassa: yksittäinen sattuma on arvaamaton, mutta miljardien miljardien sattumien summa muuttuu lähes varmaksi säännönmukaisuudeksi.

Tämä ei tarkoita, että kaikki olisi pelkkää kaaosta. Päinvastoin: juuri se, että sattuma toimii valtavissa määrissä, tuottaa meille vakaan, ennustettavan arjen – lain, jonka mukaan asiat rapistuvat eivätkä korjaannu itsestään, jonka mukaan aika kulkee vain eteenpäin. 

Sattuma ei siis ole järjestyksen vastakohta, vaan sen syvin rakennusaine: yksittäisen hiukkasen tasolla arvaamaton, mutta massojen tasolla lähes rautaisen luotettava. Ehkä juuri tässä piilee yksi fysiikan kauneimmista paradokseista – että maailmankaikkeuden vakaus, sen tuntu järjestyksestä ja jatkuvuudesta, lepää loppujen lopuksi lukemattomien pienten sattumien varassa, jotka Planckin mittakaavalla tapahtuvat joka hetki, ja joiden yhteisvaikutus on juuri se, mitä me kutsumme ajan kuluksi.

Luonnon päivä

Aamu alkaa ennen kuin sitä oikeastaan huomaa. Ensin itäinen taivas vain vaalenee, aivan kuin yö olisi vetänyt tumman verhonsa hieman syrjään. Järven pinta on tyyni. Rantakaislat seisovat hiljaa vedessä, ja niiden lomassa pieni kala käy pinnassa. Ympyrä laajenee, katoaa, ja vesi on jälleen sileä.

Sitten aurinko nousee metsän takaa.

Sen ensimmäinen valo osuu koivujen latvoihin. Kastepisarat heinänkorsilla kirkastuvat pieniksi peileiksi. Metsässä varjot vetäytyvät puiden juurille, ja yön viileys alkaa vaihtua päivän lämmöksi.

Linnut ovat jo aloittaneet työnsä. Peippo laulaa kuusen oksalla, rastas etsii maasta syötävää ja korkealla lentävä haukka katselee maisemaa aivan toisesta maailmasta. Jokaisella on oma tapansa olla olemassa. Kukaan ei ole niitä opettanut rakentamaan pesää tai etsimään ravintoa, mutta pitkä elämä ennen niitä on jättänyt taitonsa perinnöksi.

Niityllä kukat avautuvat valoon. Päivänkakkara ei tiedä olevansa kaunis. Sinikello ei vertaile itseään puna-apilaan. Ne kasvavat siinä, missä niiden on mahdollista kasvaa, ja juuri erilaisuudesta syntyy maiseman väri.

Päivän lämmetessä metsäkin muuttuu. Muurahaiset kulkevat polkujaan, perhonen pysähtyy kukalle ja orava katoaa männyn rungon taakse. Hirvi seisoo hetken metsän reunassa, kuuntelee ja jatkaa sitten matkaansa. Sen maailma rakentuu hajuista ja äänistä, joita ihminen tuskin huomaa.

Järven pinnan alla on toinen maisema. Ahvenet liikkuvat vesikasvien välissä, hauki odottaa liikkumatta ja pienet kalat pysyttelevät parvena. Veden maailma on hiljainen vain meidän korvillemme. Sielläkin etsitään ravintoa, vältetään vaaraa ja jatketaan elämää.

Iltapäivällä taivas tummuu.

Tuuli herää ensin puiden latvoissa. Haavan lehdet kääntyvät, järvelle ilmestyy aaltoja ja pilvet kasvavat korkeiksi. Pian sade lyö metsään. Ukkonen kulkee taivaan poikki, salama valaisee hetkeksi koko maiseman.

Myrsky näyttää rajulta, mutta luonnolle sekin on tavallinen vieras.

Sade täyttää puroja ja kostuttaa maan. Tuuli pudottaa vanhoja oksia. Joskus puu kaatuu, ja vuosien kuluessa sen rungosta tulee koti hyönteisille, sienille ja sammalille. Se, mikä näyttää päättymiseltä, muuttuu vähitellen jonkin uuden aluksi.

Myrskyn jälkeen maailma tuoksuu erilaiselta.

Pilvien välistä tulee jälleen valo. Pisarat riippuvat koivunlehdillä, ja linnut palaavat oksilleen. Järven yllä kulkee vielä tumma pilvenreuna, mutta lännessä taivas jo kirkastuu.

Illalla aurinko laskee metsän taakse. Päivän värit pehmenevät. Yksi toisensa jälkeen päivän eläimet hiljenevät ja yön kulkijat lähtevät liikkeelle.

Luonto ei kiirehdi, mutta se ei myöskään pysähdy.

Aurinko, sade, tuuli ja pakkanen tulevat ajallaan. Kevät avaa maan, kesä kasvattaa, syksy kypsyttää ja talvi antaa levon. Elämä sopeutuu tähän suureen vaihteluun lukemattomilla tavoilla.

Ehkä juuri siinä on luonnon yksinkertainen viisaus: mikään päivä ei pysy, mikään sää ei jää ikuiseksi, mutta elämä jatkaa kulkuaan niiden kaikkien läpi.

 

Aivojen sisäinen orkesteri – voivatko mikrotubulukset osallistua tietoisuuden syntyyn?

Nyt vielä tietoisuuden ominaisuuksista, käytän edelleen orkesteri vertauksia!

Barcelonassa heinäkuussa 2025 järjestetty The Science of Consciousness -konferenssi nosti jälleen esiin yhden tietoisuustutkimuksen rohkeimmista ajatuksista: entä jos ajattelu ei tapahdukaan vain neuronien välisissä sähköisissä impulsseissa, vaan jotakin tärkeää tapahtuu myös neuronien sisällä? TSC 2025:ssa Nobel-fyysikko Roger Penrose luennoi aiheesta “Classical and Quantum Realities are Not Quite the Same; How About Conscious Reality?” ja anestesiologi Stuart Hameroff aiheesta “Correlates of qualia in microtubule ‘time crystal’ dynamics”. 

Penrose lähestyy asiaa fysiikan suunnasta. Hänen mukaansa klassinen maailma ja kvanttimaailma eivät ole aivan samanlaisia, ja hän kysyy, voisiko tällä erolla olla merkitystä myös tietoiselle kokemukselle. Penrosen ajatus vielä objektiivisesta reduktiosta, OR:stä, olettaa, että kvanttitila voi päättyä eli ”valita” määrätyn tilan ilman ulkopuolista mittaajaa. Hameroff puolestaan ehdottaa biologista paikkaa, jossa tällainen prosessi voisi tapahtua: neuronien mikrotubuluksia. Näiden kahden ajatuksesta syntyi Orch OR -teoria, Orchestrated Objective Reduction. 

Mikrotubulukset ovat noin 25 nanometrin paksuisia putkimaisia rakenteita, jotka rakentuvat tubuliiniproteiineista. Niiden tunnettuja tehtäviä ovat neuronin rakenteen ylläpitäminen ja aineiden kuljetuksen järjestäminen solun sisällä. Mutta ne eivät näytä olevan täysin passiivisia rakennustelineitä. Eristetyissä aivokudoksen mikrotubuluskimpuissa on mitattu sähköistä värähtelyä, jonka voimakas perustaajuus on ollut noin 39 hertsiä. Myöhemmissä kokeissa samankaltaista 39 hertsin värähtelyä havaittiin myös eristetyissä mikrotubuluksissa. Taajuus on kiinnostava, koska se osuu lähelle aivojen gamma-rytmejä, mutta tästä ei vielä seuraa, että mikrotubulukset synnyttäisivät aivojen gamma-aallot tai tietoisuuden. 

Tutkimuksissa on havaittu myös paljon nopeampia mikrotubulusten sähköisiä, mekaanisia ja sähkömagneettisia resonansseja. Sahu ja työtoverit raportoivat yksittäisten mikrotubulusten resonanssiominaisuuksia, Havelkan ryhmä mallinsi sähköisesti polaarisia värähtelymuotoja, ja Bandyopadhyayn tutkimusryhmä on raportoinut resonanssirakenteita useilla taajuusasteikoilla. Vuonna 2022 ryhmä kuvasi neuronista erotettuja mikrotubuluksia jopa eräänlaisina monitaajuisina ”aikakiteinä”. 

Hameroffin TSC 2025 -esityksessä tämä ajatus vietiin vielä pidemmälle. Hänen, Tanusree Duttan ja Anirban Bandyopadhyayn abstraktissa esitetään, että mikrotubuluksissa esiintyisi toisiinsa liittyviä värähtelyjä hertseistä aina kilo-, mega-, giga- ja terahertsialueille. Erityisesti 6–26 MHz:n signaalien väitetään muuttuvan yleisanestesiassa. Samassa konferenssissa Bandyopadhyay esitteli Dodecanogram-menetelmää, jolla tällaisia megahertsialueen signaaleja pyritään mittaamaan. Nämä ovat kiinnostavia tuloksia, mutta näin voimakkaat väitteet tarvitsevat vielä riippumatonta toistoa ennen kuin niitä voidaan pitää vakiintuneena neurotieteenä. 

Mikrotubulusten kiinnostavuutta lisää anestesia. Vuonna 2024 rotilla tehdyssä kokeessa mikrotubuluksia stabiloiva epotiloni B viivästytti isofluraanianestesian aiheuttamaa tajuttomuutta. Tämä tukee ajatusta, että mikrotubuluksilla saattaa olla toiminnallinen yhteys tajunnantilaan. Se ei kuitenkaan todista Orch OR -teoriaa eikä kvanttitietoisuutta; vaikutukselle voi olla myös tavallisia solubiologisia selityksiä. 

Kvanttifysiikan suuntaan osoittavia vihjeitäkin on. Mikrotubulusten tubuliineissa olevien tryptofaanien välillä on havaittu elektronisen energian siirtymistä, ja vuonna 2024 niiden kaltaisissa suurissa tryptofaaniverkostoissa havaittiin kollektiivista ultraviolettisuperradianssia. Nämä tulokset osoittavat, että biologisissa proteiinirakenteissa voi tapahtua yllättävän järjestäytyneitä fysikaalisia ilmiöitä lämpimässä ympäristössä. Ne eivät vielä osoita, että tällaiset kvantti-ilmiöt tuottaisivat kokemuksen punaisesta väristä, musiikista tai ajatuksesta ”minä olen”. 

Tietoisuus, tajunta ja mieli voidaan tässä hahmottaa kolmena päällekkäisenä tasona. Tietoisuus tarkoittaa perustilaa, jossa kokeminen on mahdollista. Tajunta on tietoisuuden sisältöä: näkemistä, kuulemista, kipua, värejä ja tunnetta omasta olemassaolosta – anestesiassa se voi sammua. Mieli on vielä laajempi kokonaisuus: muistot, tunteet, tavoitteet, mielikuvitus, opitut käsitteet sekä aivojen ja muun kehon jatkuva vuoropuhelu.

Ehkä tietoisuus ei siis sijaitse yhdessä pisteessä. Neuronit muodostavat suuren orkesterin, mutta mikrotubulukset saattavat olla soittimien sisällä olevia hienovaraisempia kieliä. Tiedämme jo, että kielet värähtelevät. Emme vielä tiedä, syntyykö niiden värähtelystä musiikki, jota kutsumme tietoisuudeksi. Siinä kulkee tällä hetkellä tutkimuksen ja hypoteesin raja. 

TSC 2025:n Stuart Hameroffin esitys löytyy myös konferenssin viralliselta videokanavalta plenaarista “Rhythms, Qualia and Time Crystals”.