Informaation hallinta

Vanha sanonta kuuluu: "Kuka hallitsee informaatiota, hallitsee maailmaa." Ajatus ei ole uusi. Kirkko hallitsi vuosisatoja tietoa, koska kirjat olivat latinaa ja harvojen käsissä. Kirjapaino mursi tämän vallan, ja seurasi uskonpuhdistus ja lopulta tieteen vallankumous. Radio ja televisio antoivat valtioille uuden äänitorven – hyvässä ja pahassa. Jokainen, joka on elänyt sotavuosien propagandan tai kylmän sodan uutisoinnin läpi, tietää, ettei tieto ole koskaan ollut viatonta.

Nyt olemme uuden murroksen keskellä, ja panokset ovat suuremmat kuin koskaan.

Vladimir Putin sanoi jo vuonna 2017 venäläisille koululaisille: "Se, joka johtaa tekoälyn kehitystä, tulee hallitsemaan maailmaa." Lause oli tarkoitettu kannustukseksi, mutta se oli myös paljastus. Suurvallat eivät näe tekoälyä työkaluna vaan vallan välineenä – samanlaisena kuin ydinase aikanaan. Ero on siinä, että ydinasetta hallitsivat valtiot. Tekoälyä hallitsevat yhtiöt.

Muutama yhdysvaltalainen ja kiinalainen yritys omistaa laskentakeskukset, mallit ja osaajat. Ne kilpailevat siitä, kuka ensimmäisenä rakentaa järjestelmän, joka ylittää ihmisen kaikilla älyn alueilla. Kilpajuoksua ei aja pahuus vaan logiikka: jos me emme tee sitä, joku muu tekee. Juuri tämä logiikka teki ydinasekilvastakin pysäyttämättömän.

Kvanttikone avaa kaikki lukot

Kuvaan on tulossa vielä kolmas tekijä: kvanttitietokone. Kun virheenkorjaus saadaan toimimaan luotettavasti, riittävän suuri kvanttikone pystyy murtamaan nykyiset salausmenetelmät – ne, joilla suojataan pankkitilit, sähköpostit, valtioiden salaisuudet ja koko internetin liikenne. Alan kielessä puhutaan "Q-päivästä".

Ajatellaanpa hetki, mitä tapahtuisi, jos yksi yhtiö saisi ensimmäisenä käsiinsä sekä ihmistä älykkäämmän tekoälyn että salaukset purkavan kvanttikoneen. Se näkisi kaiken, ymmärtäisi kaiken ja voisi vaikuttaa kaikkeen – eikä kukaan voisi tarkistaa, mitä se tekee. Tällaista tilannetta ei toivo kukaan, ei edes kilpaileva yhtiö. Silti juuri tätä kohti kaikki juoksevat, koska pysähtyminen tarkoittaisi häviämistä.

Varoittajat astuvat esiin

Merkillepantavaa on, että äänekkäimmät varoittajat eivät ole enää ulkopuolisia arvostelijoita vaan tekijöitä itseään. Geoffrey Hinton, "tekoälyn kummisetä" ja fysiikan nobelisti, on varoittanut, että ihmistä älykkäämmät järjestelmät voivat lopulta ottaa ohjat ja tehdä meistä merkityksettömiä – eikä kukaan varmuudella tiedä, miten se estetään.

Tänä kesänä, heinäkuussa 2026, yli kaksisataa tutkijaa ja taloustieteilijää – joukossa kuusitoista nobelistia sekä johtavien tekoäly-yhtiöiden omia tutkijoita – julkaisi yhteisen vetoomuksen "Meidän on toimittava nyt". Sen viesti on selvä: tekoäly voi mullistaa talouden perusteellisemmin kuin teollinen vallankumous, mutta vuosikymmenten sijaan muutamassa vuodessa. Höyrykone antoi yhteiskunnille sata vuotta aikaa sopeutua. Tekoäly ei ehkä anna kymmentäkään.

Kun ne, jotka rakentavat konetta, alkavat itse vetää hätäjarrusta, kannattaa kuunnella.

Mitä tavallinen ihminen voi ajatella?

Historia lohduttaa hieman. Kirjapainoa ei lopulta hallinnut kukaan yksin, eikä internetiäkään. Tieto on liukasta – se karkaa monopolien käsistä. Kvanttiuhkaan kehitetään jo uusia, kvanttikestäviä salausmenetelmiä, ja tekoälylle vaaditaan kansainvälisiä pelisääntöjä samaan tapaan kuin ydinaseille aikanaan sovittiin.

Mutta lohtu ei saa muuttua tuudittautumiseksi. Ydinasesopimukset syntyivät vasta, kun pommi oli jo pudonnut. Tällä kertaa meidän pitäisi olla viisaampia ja sopia säännöistä ennen kuin peruuttamaton tapahtuu. Informaation hallinta ei saa keskittyä yhdelle yhtiölle, yhdelle valtiolle eikä yhdelle koneelle – sillä silloin vanha sanonta toteutuisi kirjaimellisesti, eikä maailman hallitsija olisi enää ihminen.

Vapaa tieto teki meistä sen, mitä olemme. Sen puolustaminen on tämän vuosisadan tärkein tehtävä.

---

Kirjoitus perustuu julkisiin lähteisiin, mm. Stanfordin yliopiston "We Must Act Now" -vetoomukseen (13.7.2026), Geoffrey Hintonin haastatteluihin sekä tekoälyn ja kvanttilaskennan ajankohtaiseen uutisointiin.

Maailman tärkein kone – näin ASML valmistaa mikrosirut

Otsikko kuulostaa liioittelulta, mutta se ei ole. Ilman yhtä hollantilaisen ASML-yhtiön rakentamaa konetta älypuhelimesi, tietokoneesi ja tekoälypalvelut eivät toimisi. Kone tekee mikrosiruja – niitä pieniä laattoja, joilla on miljardeja rakenneosia hiuksenhienolla alalla. Katsotaan kansantajuisesti, miten se toimii.

Mihin konetta tarvitaan

Mikrosiru on kuin äärimmäisen tarkka kartta, joka piirretään piilevylle. Mitä pienempiä yksityiskohtia kartalle mahtuu, sitä tehokkaampi ja energiapihimpi siru on. Nykyään pienimmät rakenteet ovat vain muutaman atomin levyisiä. Näin pieniä kuvioita ei voi piirtää kynällä – tarvitaan valoa.

Valolla piirtäminen

Sirunvalmistus muistuttaa valokuvausta. Piilevy päällystetään valolle herkällä aineella, ja sen päälle heijastetaan haluttu kuvio. Valo kovettaa aineen kuvion kohdalta, ja loput huuhdellaan pois. Tätä toistetaan kymmeniä kertoja, kerros kerrokselta, kunnes valmis siru on koossa.

Ongelma on tämä: tavallisella valolla ei voi piirtää atomin kokoisia yksityiskohtia, koska valon aallonpituus on liian suuri. Siksi ASML käyttää äärimmäistä ultraviolettivaloa (EUV), jonka aallonpituus on noin 14 nanometriä – tuhansia kertoja lyhyempi kuin näkyvä valo.

Kuinka valo syntyy

Tässä tulee koneen hämmästyttävin osa. EUV-valoa ei saada tavallisesta lampusta. Sen sijaan koneen sisällä tapahtuu näin: sulaa tinaa ammutaan pieninä pisaroina, kymmeniä tuhansia sekunnissa. Tehokas laser osuu jokaiseen pisaraan kahdesti – ensin litistää sen, sitten räjäyttää. Isku kuumentaa tinan satoihin tuhansiin asteisiin, mikä on kuumempaa kuin Auringon pinta. Syntyvä hehkuva plasma säteilee juuri sitä EUV-valoa, jota tarvitaan.

Peilejä, ei linssejä

EUV-valo on niin erikoista, että se imeytyy lähes kaikkeen – jopa ilmaan ja tavalliseen lasiin. Siksi valoa ei voi ohjata linsseillä kuten kamerassa. Sen sijaan käytetään peilejä, jotka ovat maailman sileimpiä esineitä. Jos yksi näistä peileistä suurennettaisiin Saksan kokoiseksi, sen suurin epätasaisuus olisi alle millimetrin. Koska ilmakin imisi valon, koko matka tapahtuu tyhjiössä. 
(EUV on ultraviolettivaloa, mutta sen äärimmäisintä lajia, joka rajautuu pehmeään röntgensäteilyyn. Litografiassa aallonpituus on 13,5 nm.).

Uskomaton tarkkuus

Piilevy liikkuu koneen sisällä huimalla nopeudella, mutta silti hiuksenhienolla tarkkuudella. Kohdistuksen täytyy osua paikalleen atomien mittakaavassa – vähän kuin osuisit laserilla kolikkoon Kuun pinnalla. Kaikki tämä toistuu sekunnin murto-osissa, satoja levyjä tunnissa.

Miksi vain ASML

Koneen rakentaminen vaati vuosikymmenten työn ja tuhansien alihankkijoiden osaamisen. Lopputulos on niin monimutkainen, ettei kukaan muu maailmassa osaa tehdä sitä. Yksi kone maksaa satoja miljoonia euroja ja koostuu sadoistatuhansista osista. Ne kootaan Hollannissa ja lennätetään asiakkaille jättikoneilla.

Näkymätön perusta

Kun katsot puhelimesi näyttöä, muista: sen sydän on tehty koneella, joka räjäyttää tinaa laserilla, taivuttaa Auringon pintaa kuumempaa valoa maailman sileimmillä peileillä ja piirtää atomin kokoisia kuvioita tyhjiössä. Se on näkymätön perusta, jonka päälle koko digitaalinen maailmamme on rakennettu – ja juuri siksi sitä kutsutaan maailman tärkeimmäksi koneeksi.

https://www.youtube.com/watch?v=MiUHjLxm3V0

P.S Asetukset: Englanti -> Suomi 

 Katsotaan välillä toisesta - Iot kehityksen  näkökulmasta ja pienuuden tehokkuudesta. 

Tietokone ja komponbentit noudattavat Mooren lakia edelleen, katsotaan vaikka Arduino yhteisön aikaansaannoksia. Tämä kiinnostaa vain alan ihmisiä joten muut voivat ohittaa?

                         Arnuino UNO Q

Arduino UNO Q on lokakuussa 2025 julkaistu kortti — ja se on aika iso harppaus perinteisistä Arduinoista. Q-kirjain viittaa Qualcommiin, joka osti Arduinon hiljattain, ja kortissa on Qualcommin Arm-pohjainen Dragonwing-piiri STM32-mikrokontrollerin rinnalla.

https://store.arduino.cc/?syclid=a0871bcd-8dc3-40e8-8015-58b75079dde8. Lisää tietoa Tom's Hardware sivuilta.

"Kaksi aivoa" -arkkitehtuuri

Kortin ydinidea on kahden prosessorin yhdistelmä. Qualcomm Dragonwing QRB2210 (neliytiminen 64-bittinen Cortex-A53) toimii "korkean tason aivoina" ja pyörittää täyttä Debian Linux -ympäristöä, joka sopii tekoälykehyksille, verkkoyhteyksille ja datan käsittelylle, kun taas STM32U585-mikrokontrolleri hoitaa I/O:n, anturit ja aikakriittiset laitteistotehtävät Arduinolle tyypillisellä matalalla viiveellä. Saatavilla on 2 Gt / 16 Gt ja 4 Gt / 32 Gt -versiot. 

Mitä sillä voi käytännössä tehdä?

Tekoäly paikallisesti: Kortissa on sisäänrakennettu tuki paikalliselle tekoälyprosessoinnille — voit ajaa malleja kasvojentunnistukseen, puheentunnistukseen ja signaalinkäsittelyyn, ja valmiiksi koulutettuja esimerkkejä tulee mukana. USB-C-porttiin voi kytkeä tavallisen webbikameran ja rakentaa esimerkiksi kasvojentunnistusta, älykkään valvontajärjestelmän tai reaaliaikaista videostriimausta. 

Linux-tietokoneena: Kortti käynnistyy suoraan Debian Linuxiin GNOME-työpöydällä, ja sitä voi käyttää matalatehoisena Linux-pöytäkoneena — riittää että kytket näytön, näppäimistön ja hiiren. 

Perinteiset Arduino-projektit: Kortti säilyttää klassisen UNO-muotoilun ja yhteensopivuuden useimpien olemassa olevien shieldien kanssa, ja Arduino IDE:llä voi edelleen ohjelmoida sketchejä MCU-puolelle. 

Robotiikka ja IoT: Esimerkkikäyttökohteita ovat teollinen IoT-yhdyskäytävä, joka käsittelee anturidataa paikallisesti ennen pilveen synkronointia, älyrakennusten keskusyksikkö valaistuksen ja ilmastoinnin ohjaukseen, sekä robotiikka, jossa Linux hoitaa korkean tason logiikan ja STM32 tarkan moottoriohjauksen ja anturifuusion. 

Uusi App Lab -kehitysympäristö

Kortille on rakennettu Arduino App Lab, joka yhdistää sketchit, Python-skriptit ja tekoälymallit yhtenäisiksi sovelluksiksi yhdestä käyttöliittymästä — sitä voi ajaa suoraan kortilla tai PC:ltä käsin, ja mukana on valmiita esimerkkejä ja "Bricks"-rakennuspalikoita. 

Kannattaa huomioida

Tom's Hardwaren arvion mukaan kokemus on vielä hieman viimeistelemätön: käynnistys kestää noin 35 sekuntia, ja työnkulku vaatii totuttelua — mutta kun siihen pääsee sisään, tekoäly- ja mikrokontrolleriprojektien rakentaminen sujuu. He suosittelevat 4 Gt:n mallia, jos aiot käyttää korttia itsenäisenä tietokoneena; 2 Gt:n versio sopii paremmin kevyisiin, dedikoituihin sovelluksiin.

Lyhyesti: UNO Q on kuin Arduino ja Raspberry Pi samalla piirilevyllä — reaaliaikainen laiteohjaus ja Linux-pohjainen tekoäly yhdessä. Hinta nyt tarjouksessa alle 65 €. 

 

Tekoälyistä

Päivityksiä eri vamistajien versioihin tulee hiljaa samalla, seuraavassa yksi: 

Claude Fable 5 – uusin tekoälymalli 

Yhdysvaltalainen tekoäly-yhtiö Anthropic julkaisi kesäkuussa 2026 uuden tekoälymallin. Sen nimi on Claude Fable 5. Se on yhtiön historian tehokkain malli, joka on kaikkien käytettävissä. Tässä kirjoituksessa kerron, mistä on kyse – ilman vaikeita teknisiä termejä.

Fable 5 on uuden sukupolven Claude-tekoäly. Se on selvästi aiempia malleja taitavampi. Se osaa esimerkiksi:

• kirjoittaa ja korjata tietokoneohjelmia 
• tehdä pitkiä ja vaativia selvitystöitä 
• lukea kuvia, kaavioita ja taulukoita 
• työskennellä itsenäisesti hyvin pitkään, jopa päiviä kerrallaan 

Erityistä on juuri kestävyys. Aiemmat mallit väsyivät pitkissä tehtävissä ja tekivät virheitä. Fable 5 jaksaa suunnitella, tarkistaa omaa työtään ja korjata virheensä itse.

Kaksi versiota samasta mallista

Anthropic julkaisi samalla kertaa kaksi mallia: Fable 5 ja Mythos 5. Ne ovat pohjimmiltaan sama tekoäly, mutta niillä on eri käyttäjät.

Fable 5 on tavallisille käyttäjille. Siihen on lisätty vahvat turvarajat. Malli kieltäytyy vastaamasta, jos kysymys koskee vaarallisia aiheita, kuten tietomurtoja tai vaarallisia aineita. Tällaiset kysymykset ohjataan vanhemmalle ja varovaisemmalle mallille.

Mythos 5 on ilman näitä rajoja. Sitä saavat käyttää vain tarkasti valitut organisaatiot, jotka esimerkiksi suojaavat tärkeitä tietoverkkoja. Ne toimivat yhteistyössä Yhdysvaltain hallituksen kanssa.

Julkaisu ei sujunut ilman mutkia

Fable 5 julkaistiin 9. kesäkuuta 2026. Vain kolme päivää myöhemmin Yhdysvaltain hallitus asetti mallille vientirajoituksia. Syynä oli tutkijoiden raportti, jonka mukaan mallin turvarajat oli onnistuttu kiertämään.

Anthropic joutui sulkemaan mallin kaikilta käyttäjiltä. Yhtiö tutki asiaa yhdessä viranomaisten kanssa. Tutkimus osoitti, että myös monet muut, heikommat tekoälymallit pystyivät samaan. Fable 5 ei siis antanut mitään ainutlaatuista vaarallista tietoa.

Rajoitukset purettiin 30. kesäkuuta. Fable 5 palasi käyttöön 1. heinäkuuta 2026 – siis juuri eilen. Samalla Anthropic lisäsi malliin vielä uuden turvajärjestelmän, joka tunnistaa vaaralliset pyynnöt entistä paremmin.

Kuka mallia voi käyttää?

Fable 5 on nyt käytössä Claude-palvelussa. Sitä voivat käyttää maksullisten tilausten asiakkaat, eli Pro-, Max-, Team- ja osa Enterprise-käyttäjistä. Heinäkuun 7. päivään asti mallia saa käyttää puoleen viikoittaisesta käyttörajasta. Sen jälkeen käyttö vaatii erillisiä käyttömaksuja.

Ohjelmistokehittäjät voivat käyttää mallia myös Anthropicin rajapinnan kautta. Malli on kalliimpi kuin aiemmat: hinta on kaksinkertainen verrattuna edelliseen huippumalliin.

Mitä tämä tarkoittaa tavalliselle käyttäjälle?

Jos käytät Claudea kirjoittamiseen, tiedonhakuun tai suunnitteluun, huomaat lähinnä sen, että vastaukset ovat entistä perusteellisempia ja pitkät työt onnistuvat paremmin. Jos taas teet tietoturvaan liittyvää ohjelmointia, saatat törmätä useammin tilanteisiin, joissa malli kieltäytyy tai siirtää tehtävän toiselle mallille.

Kokonaisuutena Fable 5 on merkittävä askel. Se näyttää, mihin suuntaan tekoäly kehittyy: yhä itsenäisemmäksi apulaiseksi, joka pystyy hoitamaan kokonaisia työtehtäviä alusta loppuun. Samalla julkaisun vaiheet muistuttavat, että tehokas tekoäly vaatii myös vahvat turvatoimet – ja että viranomaisetkin seuraavat kehitystä tarkasti.

Lähteet: Anthropicin julkaisutiedotteet (anthropic.com) sekä TechCrunchin, InfoQ:n ja MacRumorsin uutisointi kesä–heinäkuussa 2026.

Kirja arvio 27.06.2026

Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia 

Kirja tarkastelee juutalaisuuden ja kristinuskon keskeisiä jumalakäsityksiä historiantutkimuksen, arkeologian ja raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Kirjoittajien keskeinen ajatus on, ettei käsitys yhdestä kaikkivaltiaasta Jumalasta tai Jeesuksen jumaluudesta syntynyt valmiina, vaan ne kehittyivät vuosisatojen aikana monivaiheisen historiallisen prosessin tuloksena. 

Kirjan ensimmäinen pääteema on, että muinaisen Israelin uskonto oli aluksi huomattavasti monimuotoisempi kuin myöhempi Raamattu antaa ymmärtää. Jahve ei kirjoittajien mukaan ollut alkujaan ainoa jumala, vaan osa Lähi-idän laajempaa jumalaperinnettä. Vasta poliittisten kriisien, erityisesti Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana, alettiin rakentaa johdonmukaista yksijumalaisuutta. Samalla vanhempia uskonnollisia perinteitä muokattiin, yhdisteltiin ja osin häivytettiin myöhemmistä teksteistä. 

Toinen pääteema koskee Jeesusta. Kirjoittajien mukaan historiallinen Jeesus oli juutalainen opettaja, jonka ympärille syntynyt liike alkoi vasta vähitellen nähdä hänet Jumalan Poikana ja lopulta Jumalana. Uuden testamentin tekstit heijastavat tätä kehitystä, eivät yhtä muuttumatonta oppia. Myös käsitykset enkeleistä, demoneista, helvetistä ja Jumalan olemuksesta ovat heidän mukaansa muovautuneet pitkän kulttuurisen kehityksen aikana. 

Kirja korostaa jatkuvasti historiantutkimuksen luonnetta: tavoitteena ei ole ratkaista uskonnollisen uskon totuutta, vaan selvittää, miten uskonnolliset käsitykset ovat historiallisesti syntyneet ja muuttuneet. Kirjoittajat muistuttavat myös, että kaikki historialliset rekonstruktiot sisältävät epävarmuutta eivätkä ole lopullisia totuuksia. 

Pääasia-analyysi

Kirjan suurin ansio on sen kyky tuoda laaja akateeminen tutkimus yleistajuiseen muotoon. Se osoittaa vakuuttavasti, että uskonnolliset käsitteet elävät historiassa samalla tavoin kuin kielet, kulttuurit ja yhteiskunnat. Tämä näkökulma auttaa ymmärtämään, miksi eri aikakausien Raamatun teksteissä esiintyy erilaisia jumalakuvia. 

Samalla kirjan johtopäätökset ovat herättäneet keskustelua. Osa tutkijoista ja kristillisistä arvioijista katsoo, että kirjoittajat painottavat erityisesti yhtä raamatuntutkimuksen suuntausta eivätkä käsittele kaikkia vaihtoehtoisia tulkintoja yhtä laajasti. Tämän vuoksi monet kirjan historialliset rekonstruktiot ovat tutkimuksellisia hypoteeseja eivätkä yksimielisesti hyväksyttyjä tosiasioita. 

Kirja-arvio

Tietokirjana teos vaikuttaa kunnianhimoiselta, kuitenkin hieman sekavalta lähestyttävältä. Se onnistuu kuitenkin tekemään vaikeasta tutkimuksesta ymmärrettävää lukijalle, jolla ei ole teologista taustaa. Samalla se haastaa pohtimaan uskon, historian ja tieteellisen tutkimuksen välistä suhdetta. Luettavuus kärsii pitkästä aikajänteestä ja monista alkupään hieman epävarmoista lähteistä ammentavaksi ja siinä mielessä kootuksi kokoelmaksi erilaisista arkeologisista löydöistä ja kaivauksista syntyvää kokonaisuutta eri aikakausien monista jumaluuksista kohti loppuosan yksijumalallisuutta.

Arvioisin kirjan seuraavasti:

• Luettavuus: 4/5

• Tutkimuksellinen kiinnostavuus: 5/5

• Tasapaino eri näkemysten esittelyssä: 3,5/5

• Kokonaisarvio: 4,5/5

Kirja sopii erityisesti lukijalle, joka haluaa ymmärtää, miten uskonnolliset ideat ovat voineet kehittyä historian kuluessa. Se ei pyri kumoamaan uskonnollista uskoa, vaan tarkastelee sen historiallista muodostumista tutkimuksen näkökulmasta.

"Aivoantenni"

Aivosi ovat antenni — ja Nobelisti on jokseenkin samaa mieltä

Otetaanpa tämä rauhallisesti: YouTube-luento* väittää, että aivosi eivät tuota tietoisuutta, vaan vastaanottavat sen — kuin radio, joka ei keksi musiikkia itse, vaan poimii sen ilmasta. Aika rohkea väite aivoille, joka painavat puolitoista kiloa ja jonka pääasiallinen elämäntehtävä on muistuttaa sinua, että sammuta liesi ennen kuin lähdet..

Kuka väittää ja mihin nojaten?

Tarina nojaa fyysikko Roger Penroseen (Nobelin fysiikanpalkinto 2020 — tosin mustien aukkojen tutkimuksesta, ei tästä teoriasta, mutta clickbait ei lue pieniä painatuksia) ja anestesiologi Stuart Hameroffiin. Kaksikko kehitti 1990-luvulla teorian nimellä Orch-OR (Orchestrated Objective Reduction) — nimi, joka kuulostaa enemmän avaruusaluksen käyttöjärjestelmältä kuin tietoisuusteorialta.

Ydinväite: solut, jotka värähtelevät

Teorian mukaan tietoisuus ei synny hermosolujen sähköisistä piikeistä (se tylsä, virallinen selitys), vaan mikrotubuluksista — solujen sisäisistä, putkimaisista rakenteista, joita kukaan ei normaalisti ajattele mitenkään jännittävinä. Penrosen ja Hameroffin mukaan näissä mikrotubuluksissa tapahtuu kvanttitason värähtelyä, joka "romahtaa" (kvanttimekaniikan kielellä: objective reduction) säännöllisin väliajoin — ja jokainen romahdus on yksi tietoisuuden välähdys.

Tässä kohtaa luento tekee hypyn: koska romahdus liittyy itse aika-avaruuden hienorakenteeseen, aivot eivät luo tietoisuutta — ne virittyvät siihen, kuin radio etsisi taajuutta. Mikrotubuluksia on jopa kuvattu tutkimuksissa "fraktaaliantenneina". Siitä otsikon antenni-vertaus.

Miksi tämä on hauskaa (ja kiistanalaista)

Tässä on koominen käänne: valtaosa fyysikoista pitää teoriaa älyttömän kekseliäänä — ja todennäköisesti vääränä. Kriitikoiden ykkösargumentti on yksinkertainen: aivot ovat liian lämpimät ja liian kosteat kvantti-ilmiöille, jotka normaalisti vaativat lähes absoluuttista nollapistettä ja tyhjiötä. Kriitikkojen mukaan kvanttitila mikrotubuluksessa hajoaisi biljoonasosasekunnissa — nopeammin kuin ehtisit sanoa "mikrotubulus".

Penrose ja Hameroff ovat vastanneet, että solun sisäinen järjestynyt vesi ja erikoinen geometria voisivat suojata kvanttitilaa odotettua pidempään, ja viittaavat muutamiin tuoreisiin havaintoihin valon säteilystä mikrotubuluksissa. Asia ei ole ratkaistu kumpaankaan suuntaan — tiede etenee, mutta hitaasti, ilman dramaattista taustamusiikkia.

Lopputulema

Onko aivosi siis kosminen radio, joka virittyy todellisuuden taajuudelle? Voi olla — mutta vielä ei kannata myydä radiotaajuuksiin perustuvaa elämänkatsomusta naapurille. Teoria on älyllisesti herkullinen, fysiikaltaan kekseliäs Your Brain's ja todistusaineistoltaan yhä ohut. Se on enemmänkin kutkuttava hypoteesi tiedeyhteisön reunalla kuin vahvistettu löydös — vähän niin kuin uskoisi, että kissasi todella ymmärtää mitä sanot, koska se tuijottaa niin vakavana.

Mutta jos teoria joskus osoittautuu oikeaksi, voit ainakin sanoa selittäneesi sen jollekulle ennen kuin se oli trendikästä. Pää pystyssä, kanavaa etsimässä.

* https://www.youtube.com/watch?v=EaXZw_SRUWU 

P.S.Linkkejä lisää löydät kotisivultani https://rehn.info/index.htm 

 

Nytaika

Augustinus, kirkkoisä ja aikapohdinnan suurmestari, totesi joskus 1600 vuotta sitten, että hän tietää kyllä mitä aika on – kunhan kukaan ei kysy. Tunnistan tilanteen. Sama pätee minulla verotukseen, reititinasetuksiin ja siihen, miksi kissa istuu juuri sen paperin päällä, jota olin lukemassa.

Mutta aika on näistä sitkein. Olen pyöritellyt sitä päässäni vuosia, ja nyt rohkenen esittää oman ehdotukseni. Annoin sille nimenkin: Nytaika. Hieno sana, eikö? Kuulostaa siltä kuin sen voisi sanoa konferenssissa ja nyökkäillä merkitsevästi. Mutta oikeesti tässä yritän miettiä miten aika syntyy ja nuppi pysyy kartalla?

Sanotaan heti kättelyssä, ettei tässä kaadeta mitään. Einstein saa pitää suhteellisuusteoriansa, kvanttimekaniikka todennäköisyytensä ja Planck kaavansa – kaikki mitatut tulokset pätevät viimeistä desimaalia myöten. Minä tarjoan vain uudet silmälasit, en uutta maailmaa. Tulkintaehdotus, sanoisi filosofi. Näkökulmajuttu, sanoisin minä.

Idea lähtee pienimmästä mahdollisesta: yhdestä kvantista ja sen yhdestä värähdyksestä. Kvanttimekaniikan mukaan kvantti on ennen mittausta “epämääräisessä tilassa” – se ei ole vielä tätä eikä tuota. Vähän kuin minä aamulla ennen ensimmäistä kahvikupillista: kaikki vaihtoehdot ovat periaatteessa auki, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Fysiikka osaa laskea, millä todennäköisyydellä päädyn keittiöön ja millä takaisin sänkyyn, mutta itse ratkeamisen hetkeä ei näe kukaan. Sattuma ratkaisee sen aina. Se on luonnon yksityisin hetki – ja luoja sen tietää, että yksityisyys on nykyään harvinaista herkkua.

Ja juuri siinä, väitän, asuu nyt-hetki.

Nytdynamiikan ydinajatus kuuluu näin: nyt-hetki ei ole kestoton piste aikajanalla, se on pätkä liukuvaa janaa. Se on liikkuva tapahtuma, jonka perusyksikkö on yksi värähdys. Värähdyksen sisällä ei ole “ennen” eikä “jälkeen” – "aika" syntyy siinä hetkessä. Ajan syntyä voisi kuvata informaation perusyksiköllä, tietokoneiden käyttämällä "bitti" käsitteellä, 0 ja 1. Aika syntyy kun ensimmäisen värähdyksen liukuva etureuna jota kuvataan 0 (nolla, eli tulevaisuus joka ei vielä ole) liukuun värähdyksen janalla kohti 1-tilaa jolloin värähdys on valmis ja aika on syntynyt vasta värähdysten välille, 

0->1 ja siitä että värähdystapahtumat seuraavat toistaan. Eli kärjistäen: askeleet eivät kulje polkua pitkin, vaan polku syntyy askeleista. Aika ei virtaa – aika on nyt-hetki värähdyksien jättämä jälki. Vähän kuin lumihanki postilaatikolle: kukaan ei rakentanut polkua, se vain ilmestyi kävelemällä.

Einstein opetti aikoinaan, ettei ole olemassa yhtä yhteistä nyt-hetkeä – minun “nyt” ei ole sama kuin ohi kiitävän junamatkustajan “nyt”. Hän siis hajotti absoluuttisen ajan ylhäältä päin, isossa mittakaavassa. Minä ehdotan, että sama tapahtuu myös alhaalta päin: jokaisella tapahtumalla on oma rytminsä, oma nykyisyytensä. Sama asia kahdesta suunnasta katsottuna – kuin sauna, joka on yhtä aikaa liian kylmä alalauteelta ja juuri sopiva ylälauteelle nousseelle.

Entä tietoisuus? Jos jokainen nyt-tapahtuma on pieni “tapahtumisen sykäys”, joka on jatkumo edellisistä nyt-hetkistä ja rakentaa tällöin tietoisuutta ja mieltä, aukeaa uudeksi ymmärrykseksi, niin tietoisuus ei enää ole mysteeri. Se on sitä, miltä tapahtumien punoutuminen tuntuu sisältäpäin, kun riittävän monta nyt-hetkeä soi etenevästi yhteen. Aivot tuottavat nykyhetken – aivot ovat orkesterimonttu, jossa neuroni soittimet värähtävät kukin omaa taajuuttaan, ja jostain syystä siitä syntyy ajatuksien musiikkia eikä pelkkää viritysmeteliä. Useimpina päivinä, (paitsi krapulassa).

Rehellisyyden nimissä: en ole ensimmäinen tällä polulla. Whitehead-niminen herra ajattelija (filosofi) hahmotteli todellisuutta tapahtumina jo sata vuotta sitten, ja nyt-hetken puolustajia on filosofiassa riittänyt. Oma lisäni on side fysiikan pienimpään tapahtumaan: yksi värähdys, yksi nyt. Voiko sen todistaa? Eihän sitä  voi – vielä, ei ole mittareita ja tulkintoja ei ratkaista mittarilla vaan ajattelemalla loppuun asti, mieluiten hyvän kahvin äärellä.

Mutta ajatus, joka antaa nyt-hetkelle rakenteen, ajalle synnyn ja tietoisuudelle kotipaikan aivoissa – kiistämättä ainuttakaan koetulosta – ansaitsee mielestäni tulla pyöriteltyä. 

Pyörittele sinäkin. Sopivasti tehtynä se vie muutaman sekunnin  värähdyksiä liukuvasti - ja oivalluksen.

Seuraavissa nyt-hetkissä tavataan.

 Ismien synty, voima ja varjot

Miten ajattelun suuret virrat ovat syntyneet, kasvaneet ja törmänneet toisiinsa

Sinulla on jokin käsitys siitä, mikä on oikein. Jonkinlainen näkemys siitä, miten yhteiskunnan pitäisi toimia, mistä ihminen on peräisin tai mikä tekee elämästä merkityksellisen. Et välttämättä kutsu sitä aatteeksi tai uskonnoksi — mutta se on silti siellä, ohjailee ajatteluasi ja suodattaa sen, miten tulkitset maailmaa.

Sen nimi on -ismi.

Tämä teksti ei pyydä sinua valitsemaan puolta. Tarkoitus on yksinkertaisempi — ja samalla vaikeampi: kuvata, miten ajattelun suuret virrat ovat syntyneet, kasvaneet ja törmänneet toisiinsa. Kuvata niitä rehellisesti: luovina ja vaarallisina yhtä aikaa.

Mistä ismit tulevat?

Ismit eivät synny hetkessä. Ne ovat hitaasti kiteytyviä vastauksia kysymyksiin, jotka toistuvat sukupolvesta toiseen: Miksi olemme täällä? Kuka saa päättää? Miten resurssit jaetaan? Mikä on oikeudenmukaista?

Varhaisissa kulttuureissa maailma selitettiin myyteillä ja jumalilla. Teismi tarjosi järjestyksen, jossa kaikki oli sidottu yhteen alkuperään — se loi merkityksen, mutta samalla rajasi ajattelun.

Sitten ihminen alkoi epäillä.

Valistuksen aikana rationalismi ja empirismi siirsivät totuuden lähteen ulkoisesta auktoriteetista ihmiseen itseensä. Tämä oli ensimmäinen suuri vapautus — ja samalla ensimmäinen suuri jakautuminen. Ihminen ei enää kysynyt vain mitä on totta, vaan: kuka saa päättää, mikä on totta?

Tämä kysymys ei ole koskaan poistunut. Se on muuttanut muotoaan, mutta ei luonnettaan.

Miten ismi kasvaa voimaksi?

Ajatus on heikko syntyessään. Se on vain mahdollisuus.

Mutta kun se kohtaa ihmisiä, jotka uskovat siihen, se alkaa kasvaa. Kun se kohtaa valtaa, se muuttuu voimaksi.

Ismi leviää, koska se tarjoaa selkeyttä. Se yksinkertaistaa monimutkaisen maailman ja antaa ihmiselle paikan siinä. Ja juuri tässä piilee sekä sen voima että sen vaara.

Kun ajatus muuttuu järjestelmäksi, se alkaa sulkea pois vaihtoehdot. Kun se yhdistyy instituutioihin, se muuttuu normiksi. Ja kun se yhdistyy pelkoon tai toivoon, se muuttuu liikkeeksi.

Tässä vaiheessa ismi ei enää ole pelkkä ajatus. Se on todellisuus, jossa ihmiset elävät.

Poliittiset ismit: neljä suurta voimaa

Modernin maailman poliittista historiaa ei voi ymmärtää ilman neljää keskeistä ajattelumallia.

Liberalismi nosti yksilön keskiöön. Se lupasi vapautta, oikeuksia ja mahdollisuuden määrittää oma elämänsä. Se syntyi vastauksena kuninkaanvallan ja kirkon ylivallalle — ja sen perintö elää edelleen länsimaisten demokratioiden ytimessä.

Sosialismi syntyi vastauksena teollisen vallankumouksen synnyttämään kurjuuteen. Se korosti yhteisön vastuuta ja pyrki tasapainottamaan vallan ja resurssit oikeudenmukaisemmin. Sosialismilla on monia muotoja, eikä se ole yksi yhtenäinen oppi — skandinaaviset hyvinvointivaltiot ja neuvostokommunismi ovat molemmat sen lapsia.

Kapitalismi ei alun perin ollut poliittinen ohjelma vaan taloudellinen järjestelmä, jossa markkinat ohjaavat kehitystä. Se toi ennennäkemätöntä vaurautta mutta samalla kasvavaa eriarvoisuutta. Kapitalismin puolustajat ja kriitikot käyvät tätä väittelyä edelleen.

Kommunismi tarjosi radikaalin vaihtoehdon: luokattoman yhteiskunnan, jossa yksityinen omistus poistetaan. Käytännön kokeiluissa se johti totalitarismiin ja massamurhiin — mutta alkuperäinen kysymys, johon se vastasi, ei ole kadonnut: miten estää vallan ja varallisuuden liiallinen keskittyminen?

Uskonnolliset teismit: syvimmät ristiriidat

Uskonnollisten ismien ristiriidat voi tiivistää neljään ydinväitteeseen.

Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välillä kiista koskee sitä, missä kohtaa Jumalan ilmoituksen historia saavuttaa ratkaisevan muotonsa. Kaikki kolme tunnustavat saman Abrahamin Jumalan — mutta sen jälkeen tulkinnat haarautuvat ratkaisevasti.

Kristinuskon sisällä kiista koskee lopullista hengellistä auktoriteettia: onko se kirkossa, traditiossa, paavissa, sakramenteissa, Raamatussa vai uskovan omassatunnossa? Tämä kysymys halkaisi kristikunnan reformaatiossa ja halkaisee sen edelleen.

Islamin sisällä kiista koskee oikeaa johtajuutta ja uskonnollista jatkuvuutta Muhammadin jälkeen. Sunni ja shia ovat tämän halkeaman kaksi suurinta suuntausta, mutta jakoja on paljon enemmän.

Idän uskonnot — buddhalaisuus, hindulaisuus, taolaisuus — lähestyvät usein jo itse kysymystä eri tavoin: uskonto ei ole ensisijaisesti ilmoitettu totuus vaan tie sisäiseen oivallukseen.

Uskonnolliset ristiriidat ovat erityisen syviä siksi, että ne koskevat ihmiselle kaikkein keskeisintä: alkuperää, tarkoitusta, kuolemaa ja pyhää. Siksi uskonnollinen kiista on usein kylmempi kuin filosofia ja kuumempi kuin tavallinen politiikka.

Kun ismit törmäävät: sodat ja ideologiat

Kun kaksi maailmankuvaa kohtaa, syntyy jännite. Kun kumpikaan ei väisty, syntyy konflikti.

Modernin ajan suurimmat sodat eivät olleet vain taisteluita maasta tai resursseista — ne olivat taisteluita maailmankuvista. Toinen maailmansota oli törmäys ideologioiden välillä: natismi ja fasismi pyrkivät rakentamaan yhteen rotuun ja kansaan perustuvan, yhden totuuden maailman. Niitä vastaan asettuneet liittoutuneet edustivat — ristiriitaisesti — sekä liberaalia demokratiaa että stalinilaista kommunismia.

Sodan jälkeen maailma jakautui uudelleen. Kylmä sota asetti vastakkain kaksi järjestelmää, kaksi ihmiskuvaa: kapitalistinen länsi ja kommunistinen itä. Tämä jako muokkasi kaiken — politiikasta popkulttuuriin, avaruuskilpailusta länsimaisen demokratian asemaan.

Nämä konfliktit eivät syntyneet sattumalta. Ne olivat seurausta siitä, että erilaiset käsitykset ihmisestä, vallasta ja oikeudenmukaisuudesta eivät mahtuneet samaan todellisuuteen.

Ismit tänään — ja huomenna

Nykyinen maailma ei ole vapaa ismeistä. Se on niiden jatkumo.

Vanhojen ideologioiden muodot ovat muuttuneet, mutta niiden ydin on säilynyt. Yksilön vapaus ja yhteisön vastuu ovat edelleen jännitteessä. Globalisaatio ja paikallinen identiteetti törmäävät toisiinsa. Uskonnollinen ja maallistunut maailmankuva käyvät kamppailua julkisessa tilassa.

Ja nyt tulee uusi haastaja.

Tekoäly ei ole vain teknologinen ilmiö — se on uusi filosofinen kysymys: mitä tapahtuu, kun ajattelu irtoaa ihmisestä? Mihin tarvitaan ihmistä, jos kone voi tehdä saman paremmin ja nopeammin? Kenen arvot ohjelmoidaan älykkäisiin järjestelmiin?

Nämä ovat ismien kysymyksiä. Ne odottavat vastauksiaan.

Loppusanat — ajattelun rajalla

Ismit ovat olleet ihmiskunnan työkaluja. Ne ovat auttaneet ymmärtämään, rakentamaan ja järjestämään maailmaa. Mutta ne ovat myös jakaneet, sulkeneet ja johtaneet konflikteihin.

Niiden historia ei ole vain ajattelun historiaa. Se on myös vallan ja seurausten historiaa.

Ihminen elää ajattelun karttojen varassa. Hän piirtää ne, seuraa niitä — ja joskus eksyy niihin. Mutta jokaisessa kartassa on reuna: kohta, jossa viiva loppuu ja tuntematon alkaa.

Siinä kohdassa ei ole enää ismiä.

On vain ihminen, joka katsoo eteenpäin ja päättää jatkaa.

Teksti on laadittu yleistajuiseksi johdannoksi ismien historiaan. Se ei ota kantaa siihen, mikä ismi on oikea — vaan kutsuu lukijan ajattelemaan itse.