Kirja arvio 27.06.2026

Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia 

Kirja tarkastelee juutalaisuuden ja kristinuskon keskeisiä jumalakäsityksiä historiantutkimuksen, arkeologian ja raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Kirjoittajien keskeinen ajatus on, ettei käsitys yhdestä kaikkivaltiaasta Jumalasta tai Jeesuksen jumaluudesta syntynyt valmiina, vaan ne kehittyivät vuosisatojen aikana monivaiheisen historiallisen prosessin tuloksena. 

Kirjan ensimmäinen pääteema on, että muinaisen Israelin uskonto oli aluksi huomattavasti monimuotoisempi kuin myöhempi Raamattu antaa ymmärtää. Jahve ei kirjoittajien mukaan ollut alkujaan ainoa jumala, vaan osa Lähi-idän laajempaa jumalaperinnettä. Vasta poliittisten kriisien, erityisesti Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana, alettiin rakentaa johdonmukaista yksijumalaisuutta. Samalla vanhempia uskonnollisia perinteitä muokattiin, yhdisteltiin ja osin häivytettiin myöhemmistä teksteistä. 

Toinen pääteema koskee Jeesusta. Kirjoittajien mukaan historiallinen Jeesus oli juutalainen opettaja, jonka ympärille syntynyt liike alkoi vasta vähitellen nähdä hänet Jumalan Poikana ja lopulta Jumalana. Uuden testamentin tekstit heijastavat tätä kehitystä, eivät yhtä muuttumatonta oppia. Myös käsitykset enkeleistä, demoneista, helvetistä ja Jumalan olemuksesta ovat heidän mukaansa muovautuneet pitkän kulttuurisen kehityksen aikana. 

Kirja korostaa jatkuvasti historiantutkimuksen luonnetta: tavoitteena ei ole ratkaista uskonnollisen uskon totuutta, vaan selvittää, miten uskonnolliset käsitykset ovat historiallisesti syntyneet ja muuttuneet. Kirjoittajat muistuttavat myös, että kaikki historialliset rekonstruktiot sisältävät epävarmuutta eivätkä ole lopullisia totuuksia. 

Pääasia-analyysi

Kirjan suurin ansio on sen kyky tuoda laaja akateeminen tutkimus yleistajuiseen muotoon. Se osoittaa vakuuttavasti, että uskonnolliset käsitteet elävät historiassa samalla tavoin kuin kielet, kulttuurit ja yhteiskunnat. Tämä näkökulma auttaa ymmärtämään, miksi eri aikakausien Raamatun teksteissä esiintyy erilaisia jumalakuvia. 

Samalla kirjan johtopäätökset ovat herättäneet keskustelua. Osa tutkijoista ja kristillisistä arvioijista katsoo, että kirjoittajat painottavat erityisesti yhtä raamatuntutkimuksen suuntausta eivätkä käsittele kaikkia vaihtoehtoisia tulkintoja yhtä laajasti. Tämän vuoksi monet kirjan historialliset rekonstruktiot ovat tutkimuksellisia hypoteeseja eivätkä yksimielisesti hyväksyttyjä tosiasioita. 

Kirja-arvio

Tietokirjana teos vaikuttaa kunnianhimoiselta, kuitenkin hieman sekavalta lähestyttävältä. Se onnistuu kuitenkin tekemään vaikeasta tutkimuksesta ymmärrettävää lukijalle, jolla ei ole teologista taustaa. Samalla se haastaa pohtimaan uskon, historian ja tieteellisen tutkimuksen välistä suhdetta. Luettavuus kärsii pitkästä aikajänteestä ja monista alkupään hieman epävarmoista lähteistä ammentavaksi ja siinä mielessä kootuksi kokoelmaksi erilaisista arkeologisista löydöistä ja kaivauksista syntyvää kokonaisuutta eri aikakausien monista jumaluuksista kohti loppuosan yksijumalallisuutta.

Arvioisin kirjan seuraavasti:

• Luettavuus: 4/5

• Tutkimuksellinen kiinnostavuus: 5/5

• Tasapaino eri näkemysten esittelyssä: 3,5/5

• Kokonaisarvio: 4,5/5

Kirja sopii erityisesti lukijalle, joka haluaa ymmärtää, miten uskonnolliset ideat ovat voineet kehittyä historian kuluessa. Se ei pyri kumoamaan uskonnollista uskoa, vaan tarkastelee sen historiallista muodostumista tutkimuksen näkökulmasta.

"Aivoantenni"

Aivosi ovat antenni — ja Nobelisti on jokseenkin samaa mieltä

Otetaanpa tämä rauhallisesti: YouTube-luento* väittää, että aivosi eivät tuota tietoisuutta, vaan vastaanottavat sen — kuin radio, joka ei keksi musiikkia itse, vaan poimii sen ilmasta. Aika rohkea väite aivoille, joka painavat puolitoista kiloa ja jonka pääasiallinen elämäntehtävä on muistuttaa sinua, että sammuta liesi ennen kuin lähdet..

Kuka väittää ja mihin nojaten?

Tarina nojaa fyysikko Roger Penroseen (Nobelin fysiikanpalkinto 2020 — tosin mustien aukkojen tutkimuksesta, ei tästä teoriasta, mutta clickbait ei lue pieniä painatuksia) ja anestesiologi Stuart Hameroffiin. Kaksikko kehitti 1990-luvulla teorian nimellä Orch-OR (Orchestrated Objective Reduction) — nimi, joka kuulostaa enemmän avaruusaluksen käyttöjärjestelmältä kuin tietoisuusteorialta.

Ydinväite: solut, jotka värähtelevät

Teorian mukaan tietoisuus ei synny hermosolujen sähköisistä piikeistä (se tylsä, virallinen selitys), vaan mikrotubuluksista — solujen sisäisistä, putkimaisista rakenteista, joita kukaan ei normaalisti ajattele mitenkään jännittävinä. Penrosen ja Hameroffin mukaan näissä mikrotubuluksissa tapahtuu kvanttitason värähtelyä, joka "romahtaa" (kvanttimekaniikan kielellä: objective reduction) säännöllisin väliajoin — ja jokainen romahdus on yksi tietoisuuden välähdys.

Tässä kohtaa luento tekee hypyn: koska romahdus liittyy itse aika-avaruuden hienorakenteeseen, aivot eivät luo tietoisuutta — ne virittyvät siihen, kuin radio etsisi taajuutta. Mikrotubuluksia on jopa kuvattu tutkimuksissa "fraktaaliantenneina". Siitä otsikon antenni-vertaus.

Miksi tämä on hauskaa (ja kiistanalaista)

Tässä on koominen käänne: valtaosa fyysikoista pitää teoriaa älyttömän kekseliäänä — ja todennäköisesti vääränä. Kriitikoiden ykkösargumentti on yksinkertainen: aivot ovat liian lämpimät ja liian kosteat kvantti-ilmiöille, jotka normaalisti vaativat lähes absoluuttista nollapistettä ja tyhjiötä. Kriitikkojen mukaan kvanttitila mikrotubuluksessa hajoaisi biljoonasosasekunnissa — nopeammin kuin ehtisit sanoa "mikrotubulus".

Penrose ja Hameroff ovat vastanneet, että solun sisäinen järjestynyt vesi ja erikoinen geometria voisivat suojata kvanttitilaa odotettua pidempään, ja viittaavat muutamiin tuoreisiin havaintoihin valon säteilystä mikrotubuluksissa. Asia ei ole ratkaistu kumpaankaan suuntaan — tiede etenee, mutta hitaasti, ilman dramaattista taustamusiikkia.

Lopputulema

Onko aivosi siis kosminen radio, joka virittyy todellisuuden taajuudelle? Voi olla — mutta vielä ei kannata myydä radiotaajuuksiin perustuvaa elämänkatsomusta naapurille. Teoria on älyllisesti herkullinen, fysiikaltaan kekseliäs Your Brain's ja todistusaineistoltaan yhä ohut. Se on enemmänkin kutkuttava hypoteesi tiedeyhteisön reunalla kuin vahvistettu löydös — vähän niin kuin uskoisi, että kissasi todella ymmärtää mitä sanot, koska se tuijottaa niin vakavana.

Mutta jos teoria joskus osoittautuu oikeaksi, voit ainakin sanoa selittäneesi sen jollekulle ennen kuin se oli trendikästä. Pää pystyssä, kanavaa etsimässä.

* https://www.youtube.com/watch?v=EaXZw_SRUWU 

P.S.Linkkejä lisää löydät kotisivultani https://rehn.info/index.htm 

 

Nytaika

Augustinus, kirkkoisä ja aikapohdinnan suurmestari, totesi joskus 1600 vuotta sitten, että hän tietää kyllä mitä aika on – kunhan kukaan ei kysy. Tunnistan tilanteen. Sama pätee minulla verotukseen, reititinasetuksiin ja siihen, miksi kissa istuu juuri sen paperin päällä, jota olin lukemassa.

Mutta aika on näistä sitkein. Olen pyöritellyt sitä päässäni vuosia, ja nyt rohkenen esittää oman ehdotukseni. Annoin sille nimenkin: Nytaika. Hieno sana, eikö? Kuulostaa siltä kuin sen voisi sanoa konferenssissa ja nyökkäillä merkitsevästi. Mutta oikeesti tässä yritän miettiä miten aika syntyy ja nuppi pysyy kartalla?

Sanotaan heti kättelyssä, ettei tässä kaadeta mitään. Einstein saa pitää suhteellisuusteoriansa, kvanttimekaniikka todennäköisyytensä ja Planck kaavansa – kaikki mitatut tulokset pätevät viimeistä desimaalia myöten. Minä tarjoan vain uudet silmälasit, en uutta maailmaa. Tulkintaehdotus, sanoisi filosofi. Näkökulmajuttu, sanoisin minä.

Idea lähtee pienimmästä mahdollisesta: yhdestä kvantista ja sen yhdestä värähdyksestä. Kvanttimekaniikan mukaan kvantti on ennen mittausta “epämääräisessä tilassa” – se ei ole vielä tätä eikä tuota. Vähän kuin minä aamulla ennen ensimmäistä kahvikupillista: kaikki vaihtoehdot ovat periaatteessa auki, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Fysiikka osaa laskea, millä todennäköisyydellä päädyn keittiöön ja millä takaisin sänkyyn, mutta itse ratkeamisen hetkeä ei näe kukaan. Sattuma ratkaisee sen aina. Se on luonnon yksityisin hetki – ja luoja sen tietää, että yksityisyys on nykyään harvinaista herkkua.

Ja juuri siinä, väitän, asuu nyt-hetki.

Nytdynamiikan ydinajatus kuuluu näin: nyt-hetki ei ole kestoton piste aikajanalla, se on pätkä liukuvaa janaa. Se on liikkuva tapahtuma, jonka perusyksikkö on yksi värähdys. Värähdyksen sisällä ei ole “ennen” eikä “jälkeen” – "aika" syntyy siinä hetkessä. Ajan syntyä voisi kuvata informaation perusyksiköllä, tietokoneiden käyttämällä "bitti" käsitteellä, 0 ja 1. Aika syntyy kun ensimmäisen värähdyksen liukuva etureuna jota kuvataan 0 (nolla, eli tulevaisuus joka ei vielä ole) liukuun värähdyksen janalla kohti 1-tilaa jolloin värähdys on valmis ja aika on syntynyt vasta värähdysten välille, 

0->1 ja siitä että värähdystapahtumat seuraavat toistaan. Eli kärjistäen: askeleet eivät kulje polkua pitkin, vaan polku syntyy askeleista. Aika ei virtaa – aika on nyt-hetki värähdyksien jättämä jälki. Vähän kuin lumihanki postilaatikolle: kukaan ei rakentanut polkua, se vain ilmestyi kävelemällä.

Einstein opetti aikoinaan, ettei ole olemassa yhtä yhteistä nyt-hetkeä – minun “nyt” ei ole sama kuin ohi kiitävän junamatkustajan “nyt”. Hän siis hajotti absoluuttisen ajan ylhäältä päin, isossa mittakaavassa. Minä ehdotan, että sama tapahtuu myös alhaalta päin: jokaisella tapahtumalla on oma rytminsä, oma nykyisyytensä. Sama asia kahdesta suunnasta katsottuna – kuin sauna, joka on yhtä aikaa liian kylmä alalauteelta ja juuri sopiva ylälauteelle nousseelle.

Entä tietoisuus? Jos jokainen nyt-tapahtuma on pieni “tapahtumisen sykäys”, joka on jatkumo edellisistä nyt-hetkistä ja rakentaa tällöin tietoisuutta ja mieltä, aukeaa uudeksi ymmärrykseksi, niin tietoisuus ei enää ole mysteeri. Se on sitä, miltä tapahtumien punoutuminen tuntuu sisältäpäin, kun riittävän monta nyt-hetkeä soi etenevästi yhteen. Aivot tuottavat nykyhetken – aivot ovat orkesterimonttu, jossa neuroni soittimet värähtävät kukin omaa taajuuttaan, ja jostain syystä siitä syntyy ajatuksien musiikkia eikä pelkkää viritysmeteliä. Useimpina päivinä, (paitsi krapulassa).

Rehellisyyden nimissä: en ole ensimmäinen tällä polulla. Whitehead-niminen herra ajattelija (filosofi) hahmotteli todellisuutta tapahtumina jo sata vuotta sitten, ja nyt-hetken puolustajia on filosofiassa riittänyt. Oma lisäni on side fysiikan pienimpään tapahtumaan: yksi värähdys, yksi nyt. Voiko sen todistaa? Eihän sitä  voi – vielä, ei ole mittareita ja tulkintoja ei ratkaista mittarilla vaan ajattelemalla loppuun asti, mieluiten hyvän kahvin äärellä.

Mutta ajatus, joka antaa nyt-hetkelle rakenteen, ajalle synnyn ja tietoisuudelle kotipaikan aivoissa – kiistämättä ainuttakaan koetulosta – ansaitsee mielestäni tulla pyöriteltyä. 

Pyörittele sinäkin. Sopivasti tehtynä se vie muutaman sekunnin  värähdyksiä liukuvasti - ja oivalluksen.

Seuraavissa nyt-hetkissä tavataan.