Luonnon päivä

Aamu alkaa ennen kuin sitä oikeastaan huomaa. Ensin itäinen taivas vain vaalenee, aivan kuin yö olisi vetänyt tumman verhonsa hieman syrjään. Järven pinta on tyyni. Rantakaislat seisovat hiljaa vedessä, ja niiden lomassa pieni kala käy pinnassa. Ympyrä laajenee, katoaa, ja vesi on jälleen sileä.

Sitten aurinko nousee metsän takaa.

Sen ensimmäinen valo osuu koivujen latvoihin. Kastepisarat heinänkorsilla kirkastuvat pieniksi peileiksi. Metsässä varjot vetäytyvät puiden juurille, ja yön viileys alkaa vaihtua päivän lämmöksi.

Linnut ovat jo aloittaneet työnsä. Peippo laulaa kuusen oksalla, rastas etsii maasta syötävää ja korkealla lentävä haukka katselee maisemaa aivan toisesta maailmasta. Jokaisella on oma tapansa olla olemassa. Kukaan ei ole niitä opettanut rakentamaan pesää tai etsimään ravintoa, mutta pitkä elämä ennen niitä on jättänyt taitonsa perinnöksi.

Niityllä kukat avautuvat valoon. Päivänkakkara ei tiedä olevansa kaunis. Sinikello ei vertaile itseään puna-apilaan. Ne kasvavat siinä, missä niiden on mahdollista kasvaa, ja juuri erilaisuudesta syntyy maiseman väri.

Päivän lämmetessä metsäkin muuttuu. Muurahaiset kulkevat polkujaan, perhonen pysähtyy kukalle ja orava katoaa männyn rungon taakse. Hirvi seisoo hetken metsän reunassa, kuuntelee ja jatkaa sitten matkaansa. Sen maailma rakentuu hajuista ja äänistä, joita ihminen tuskin huomaa.

Järven pinnan alla on toinen maisema. Ahvenet liikkuvat vesikasvien välissä, hauki odottaa liikkumatta ja pienet kalat pysyttelevät parvena. Veden maailma on hiljainen vain meidän korvillemme. Sielläkin etsitään ravintoa, vältetään vaaraa ja jatketaan elämää.

Iltapäivällä taivas tummuu.

Tuuli herää ensin puiden latvoissa. Haavan lehdet kääntyvät, järvelle ilmestyy aaltoja ja pilvet kasvavat korkeiksi. Pian sade lyö metsään. Ukkonen kulkee taivaan poikki, salama valaisee hetkeksi koko maiseman.

Myrsky näyttää rajulta, mutta luonnolle sekin on tavallinen vieras.

Sade täyttää puroja ja kostuttaa maan. Tuuli pudottaa vanhoja oksia. Joskus puu kaatuu, ja vuosien kuluessa sen rungosta tulee koti hyönteisille, sienille ja sammalille. Se, mikä näyttää päättymiseltä, muuttuu vähitellen jonkin uuden aluksi.

Myrskyn jälkeen maailma tuoksuu erilaiselta.

Pilvien välistä tulee jälleen valo. Pisarat riippuvat koivunlehdillä, ja linnut palaavat oksilleen. Järven yllä kulkee vielä tumma pilvenreuna, mutta lännessä taivas jo kirkastuu.

Illalla aurinko laskee metsän taakse. Päivän värit pehmenevät. Yksi toisensa jälkeen päivän eläimet hiljenevät ja yön kulkijat lähtevät liikkeelle.

Luonto ei kiirehdi, mutta se ei myöskään pysähdy.

Aurinko, sade, tuuli ja pakkanen tulevat ajallaan. Kevät avaa maan, kesä kasvattaa, syksy kypsyttää ja talvi antaa levon. Elämä sopeutuu tähän suureen vaihteluun lukemattomilla tavoilla.

Ehkä juuri siinä on luonnon yksinkertainen viisaus: mikään päivä ei pysy, mikään sää ei jää ikuiseksi, mutta elämä jatkaa kulkuaan niiden kaikkien läpi.