Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Sir Roger Penrosen kvanttiteoria tietoisuudesta (ks. linkki lopussa)

Kysymys siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman hetkellä, on yhtä vanha kuin ihmiskunta itse. Perinteinen tieteellinen vastaus on ollut yksinkertainen: kun aivotoiminta lakkaa, tietoisuus sammuu, koska tietoisuus on aivosolujen sähkökemiallista toimintaa – ei mitään muuta. Kun virta katkeaa, valo sammuu.

Nobel-palkittu fyysikko ja matemaatikko Sir Roger Penrose on kuitenkin vuosikymmenten ajan esittänyt vaihtoehtoisen näkemyksen. Yhdessä amerikkalaisen anestesiologin Stuart Hameroffin kanssa hän on kehittänyt teorian, jonka mukaan tietoisuus ei ole pelkkää biologista laskentaa – se pohjautuu kvanttifysiikan ilmiöihin aivosolujen sisällä. Teoria tunnetaan nimellä Orch-OR, lyhenne sanoista "Orchestrated Objective Reduction" (suom. suunnattu objektiivinen romahdus).

Miksi tavallinen selitys ei Penrosen mielestä riitä

Penrosen ajattelun juuret ovat hänen 1980-luvun lopulla esittämässään väitteessä, jonka mukaan ihmismieli kykenee joihinkin sellaisiin oivalluksiin – erityisesti matemaattiseen ymmärrykseen – joihin mikään tavanomainen tietokone ei kykene, koska tietokoneet toimivat algoritmien eli tarkkojen sääntöjen mukaan. Jos tietoisuus olisi vain monimutkaista laskentaa, sen pitäisi periaatteessa olla toistettavissa tietokoneella. Penrosen mukaan näin ei kuitenkaan ole: ihmismielen ymmärrys sisältää jotain, mikä ei ole laskennallista.

Tästä syntyi kysymys: jos tietoisuus ei ole tavallista laskentaa, mikä fysikaalinen prosessi sen sitten tuottaa? Penrosen vastaus löytyi kvanttimekaniikasta.

Mikrotubulukset – aivojen kvanttitietokone

Kun Penrose julkaisi ajatuksensa, hänellä ei aluksi ollut esittää, missä aivoissa tällainen kvanttiprosessi voisi tapahtua. Ratkaisun toi Hameroff, joka kiinnitti huomion mikrotubuluksiin – pieniin, putkimaisiin proteiinirakenteisiin, joita on jokaisessa solussa, myös aivosolujen sisällä. Mikrotubulukset toimivat solun "tukirankana", mutta Hameroffin mukaan ne voisivat toimia myös jonain paljon merkittävämpänä: aivojen sisäisenä kvanttitietokoneena.

Yhdessä Penrose ja Hameroff esittivät, että mikrotubulusten sisällä tapahtuu kvanttitason ilmiöitä, joissa hiukkaset voivat olla samanaikaisesti useassa eri tilassa (niin sanottu superpositio). Kun riittävän suuri joukko näitä kvanttitiloja kytkeytyy toisiinsa aivosolujen välillä, syntyy hetki, jolloin tämä yhteinen kvanttitila "romahtaa" yhdeksi määrätyksi tilaksi. Juuri tätä romahdushetkeä Penrose kutsuu objektiiviseksi reduktioksi, ja hänen mukaansa jokainen tällainen romahdus vastaa yhtä tietoisuuden hetkeä – ikään kuin pientä välähdystä tietoisessa kokemuksessa.

Miten informaatio tässä mallissa toimii

Tämän teorian ydin – ja se, mikä tekee siitä kiinnostavan juuri kuolemaa koskevan kysymyksen kannalta – on ajatus siitä, että kvanttitason informaatio ei tuhoudu koskaan, vaikka sen kantaja-alusta (mikrotubulukset, aivosolut, keho) tuhoutuisikin.

Fysiikassa tunnetaan periaate, jonka mukaan informaatiota ei voida hävittää universumista – se voi muuttaa muotoaan, mutta ei kadota kokonaan. Penrosen ja Hameroffin teoriassa tätä periaatetta sovelletaan tietoisuuteen: jos tietoisuus todella on kvanttitason informaatiota, joka on tallentunut mikrotubuluksiin, niin sydämen pysähtyessä ja verenkierron loppuessa tämä informaatio ei häviä tyhjyyteen. Sen sijaan se vapautuu – "purkautuu" pois kehon rajallisesta järjestelmästä ja hajaantuu takaisin ympäröivään avaruuteen, jonkinlaiseksi osaksi universumin perustavanlaatuista rakennetta.

Jos ihminen elvytetään ennen kuin tämä prosessi on edennyt loppuun asti, teorian mukaan hajaantunut kvanttitieto voi palata takaisin mikrotubuluksiin ja kytkeytyä uudelleen kehon toimintaan. Tätä väliaikaista tilaa – jossa tietoisuuden informaatio on hetkellisesti irtautunut kehosta mutta ei ole vielä hajonnut pysyvästi – Hameroff on ehdottanut selitykseksi lähikuoleman kokemuksille (near-death experience, NDE): tunneleille, kirkkaalle valolle, kehon ulkopuoliselle tunteelle, joita monet elvytetyt potilaat kuvaavat.

Jos elvytys ei onnistu ja keho kuolee lopullisesti, tämä kvanttitason informaatio teorian mukaan jää olemassa olevaksi – ei enää kehoon sidottuna, vaan hajaantuneena osana laajempaa todellisuutta.

Onko tämä sama asia kuin sielu?

On tärkeää huomata, että Penrose ja Hameroff eivät puhu perinteisessä uskonnollisessa mielessä "sielusta", vaikka teoriaa on toistuvasti tulkittu ja popularisoitu juuri siihen suuntaan mediassa. Heidän väitteensä on fysikaalinen: informaatio on universumin perustavanlaatuinen ainesosa siinä missä energia ja massakin, ja tietoisuus on tapa, jolla tämä informaatio ilmenee tietyissä olosuhteissa – nimenomaan aivojen mikrotubuluksissa. Kun olosuhteet katoavat, informaatio ei katoa, mutta se ei myöskään enää muodosta samanlaista tietoista kokemusta kuin eläessä.

Kiinnostavaa kyllä, Penrosen ajatuksia on tukenut myös eräs riippumaton taho: Münchenin Max Planck -instituutin fyysikot ovat esittäneet samansuuntaisen ajatuksen siitä, että fyysinen todellisuus, jonka koemme, on vain havaintomme rajallinen "pinta" laajemmasta, äärettömästä todellisuudesta, joka on olemassa fyysisen maailman "takana". Tämän näkemyksen mukaan keho kuolee, mutta se laajempi kenttä, josta tietoisuus kumpuaa, jatkaa olemassaoloaan.

Miksi tämä on kiistanalaista

On syytä sanoa suoraan: Orch-OR-teoria on tiedeyhteisössä hyvin kiistanalainen, eikä sillä ole vahvaa kokeellista näyttöä tuekseen. Suurin osa neurotieteilijöistä pitää ajatusta aivojen "lämpimästä ja meluisasta" ympäristöstä liian epäedullisena herkille kvanttitiloille – kvanttisuperpositiot ovat laboratorio-olosuhteissakin äärimmäisen hauraita, ja monet tutkijat epäilevät, että ne romahtaisivat aivoissa käytännössä välittömästi ilman minkäänlaista tietoisuuteen liittyvää merkitystä. Vuonna 2013 japanilaistutkijat kylläkin havaitsivat värähtelyjä mikrotubuluksissa, mikä herätti teorian tukijoissa uutta toivoa, mutta tämäkään ei ole todistalöytyyYouTubenut, että kyseessä olisi tietoisuuden lähde.

Penrose itse on ollut avoin sen suhteen, että kyseessä on spekulaatio – tieteellisesti perusteltu hypoteesi, ei todistettu tosiasia. Hän ei ole myöskään ottanut yhtä suoraa kantaa "sielun" olemassaoloon kuin Hameroff, joka on avoimemmin puhunut henkisistä ulottuvuuksista.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Orch-OR-teoria ei anna lopullista vastausta kysymykseen "mitä kuoleman jälkeen tapahtuu", eikä se ole todiste elämästä kuoleman jälkeen missään perinteisessä mielessä. Sen arvo on toisaalla: se avaa mahdollisuuden ajatella tietoisuutta jonakin, mikä ei ole täysin sidottu yksittäiseen, hajoavaan kehoon, vaan kytkeytyy syvemmällä tasolla universumin fysikaalisiin perusrakenteisiin – informaatioon, joka fysiikan lakien mukaan ei voi täysin hävitä.

Onko tämä lohdullinen ajatus vai pelkkä matemaattinen kuriositeetti, riippuu pitkälti siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Mutta yksi asia on varmaa: kysymys tietoisuuden luonteesta on edelleen yksi fysiikan ja filosofian suurimmista avoimista arvoituksista – ja Roger Penrose on yksi harvoista huippufyysikoista, joka on ollut valmis viemään ajatuksensa aina kuoleman kynnykselle asti.

Huomio: Tämä teksti perustuu useisiin riippumattomiin, Penrosen ja Hameroffin Orch-OR-teoriaa käsitteleviin kirjallisiin lähteisiin, ei suoraan yhden tietyn YouTube-videon sanatarkkaan tekstitykseen, jota ei tekniikan rajoitusten vuoksi tässä tapauksessa saatu käyttöön.

Varsinainen esityslinkki (36:30) löytyy  YouTube linkistä: 

https://www.youtube.com/watch?v=Tv_y4An1_Yk

Huom. Suomennos myös Asetukset -> Tekstitykset -> Englanti  (automaattisesti luotu) >> Suomi